“Catching the rock and throwing it back” on the road towards excellence with metacognition!

We can all agree that path towards excellence, peak performance or mastery in any domain of human functioning is amongst others, chronologically long, demanding on the bio-psycho-social domain of human functioning, and filled with various constraints required to be overcome. Just the
linearity of hypothetical Deliberate Practice Theory (Ericsson, Krampe & Tesch-Römer 1993, 368) and its ten years, or the proposed “magic number” of 10,000 hours from the book written by Malcolm Gladwell’s Outliers: The Story of Success, indicate that a lot will be happening and be thrown towards us.

To reach excellence or expert status however goes beyond the linear simplicity of marking down spent hours/years on performance domain and waiting for something to happen. Hambrick et al (2014) found evidence contradicting deliberate practice to be main factor on such path. Analysis showed variances in the amount of time devoted in practice of experts. One case stood out, perhaps finding even over-exaggerated evidence against deliberate practice ideology, nevertheless reasonable. It took one chess player 26 years to reach same level of expert performance as his counterpart did in two years. Revision of other studies further indicated that no matter the effort and time put in, some just could not reach same level compared to others who have done it in short period of time. Time spent on deliberate practice has been after all found to account for about onethird of variance in expert performance attainment (Hambrick et al. 2011). So, what else can there be explored to potentially find the answers on why some make it and others don’t?

Let’s face it. On the path we are and will be continuously experiencing trauma in any shape possible. That’s just how the world and life is. A sarcastically – ruthless opponents who don’t care about what our goals or dreams are. Both opponents just want to keep on throwing rocks at us, wanting to push us back. They leave us with two choices: either “we let the rock hit us”, or “we catch it every time and throw it back with all the force we have”.

We need to make ourselves ready! When we fall behind others after bad performance, or improvements in our development do not happen at the rate we wanted, perhaps period of stagnation occurs, …we are exposed to traumatic experience (constraints/an incoming flying rock) required to be overcome. Due to negative emotional impulses which arise from it, we start to hold ourselves on to the solution phrases such as “try harder” or “I have to /should have practiced more”, hoping to make and easy unmeaningful solution a meaningful one. All those phrases represent for us logical solution as they construct a subset for the idiomatic and proverbial expression “practice makes perfect”, preached to us throughout time by parents, grandparents, teachers. While it might sound as an appropriate thing to do, that is rarely a solution assisting us in attempts to catch the rock and successfully throw it back with the full force.

You might be asking yourself now: “How come?” Let’s stop and think a bit about it for a second. Repeated practicing of the same skill simply cannot be a long-term solution. Practicing over and over again same thing, brings us only a medium level of success. A solution to maybe throw rock back once. When we start to practice, progress will indeed spike, however it will soon go into stalling, reaching plateau and eventually halt. When average level of competence is reached, our abilities by nature stop being “work-in-progress” and become “automatic” reflex. In other words, we start to maintain skill and not building on it.

Let’s take cooking of pasta as a skill for example. At a young age we were taught by parents or have learned by ourselves on how to cook it. After numerous attempts and practicing (getting repetitions in), we come to a point where we are finally able to cook perfect pasta to our liking. However, that doesn’t make us experts or masters of cooking. We just became proficient.

If we want to truly excel and take the next step (becoming a serious rock throwing opponent for life and environment), we have to push ourselves through complacency and out of our comfort zone. We are required to continuously improve, take apart the pieces of skill and merge or even connect it with others. This requires from us, that we take our practice to the edge of our ability, even leap beyond it. We achieve that by breaking down pieces of our skill-set and putting them back to create something better. Performing certain skills which we already know is indeed satisfying however it sure does not enhance the skill level we have.

We come to realize, that the deliberate practice after all is not just about repetition volume like indicated by researchers. It’s more structured, thoughtful and strategic than it is described in literature. Constant thought on how we will spend our hours or years of learning, emphasizing the
quality over quantity with focused, motivated and consistent goal-oriented practicing/learning, process monitoring and reflection is essential. Process is not comfortable as we need to make ourselves intensively engaged, testing on what we are and are not able of doing, become a selfregulated pro-active learner.

All this can be achieved by moving beyond the cognitive learning presented to us by environment into the areas of the metacognition. Specifically, into the development and deliberate integration of metacognitive skills of cyclical self-regulated learning with underpinned sub-processes.

Metacognition to rock catching and throwing

The theory of self-regulated learning (Zimmerman, 1986), constructed from the deployment of interconnected behavioral and task-related processes to optimize and control personal learning events by individual, is not a new one. It proposes, that one’s ability to continuously use cyclical process of situational-related intellectual, emotional, and motoric learning process inside an environment, will assist in structuring personal opportunities for continuous learning, eliciting selfinitiative behavior. This will lead to effective engagement in the learning process to achieve required skill improvement with greater effect. For this to happen, we are required to move progressively through three phases (Figure 1) effectively and thoroughly.

All starts with the forethought phase where processes for enhanced learning underpinned with personal beliefs in connection with topic to be learned are identified. It is the stage where effort for
learning is not yet exerted, and attention is put towards goal setting, strategic planning, outcome
expectations, task values, self-efficiency, etc. We than move on to performance phase, demanding from us serious investment of own effort into learning. Self-controlled deployment of mechanisms and methods identified in previous phase are need to be assisted with utilization of imagery, self-instruction, control of attention, and task strategies. In order to really maximize the efficiency, self-observation (self-monitoring) of cognitive functioning in order to obtain optimal solutions for knowledge attainment, play an integral role as well. Before self-regulation process becomes completed, a phase of self-reflection is initiated. It is at this stage where analysis and evaluation of own performance happens, reasons for failure or success become identified, leading us to identification of new strategies for positive outcomes in future. (Zimmerman 2002, 68; 2013,143) Figure 1 Phases and subprocesses of Self-regulation (Zimmerman 2013, 142)
Scholars have found that the expert and non-expert athletes differentiate in the quality of selfregulation deployment levels (Cleary & Zimmerman 2021,204). Expert athletes have developed
know how on creation of specific goals, possess greater capabilities to select better and appropriate development strategies as well as display increased self-efficacy compared to their counterparts.

Difference has been observed as well when comparing national and international athletes. Reflection (3 rd sub-phase) is considered to be a key factor in development of sport expertise, having a predictive weight for those athletes with the best chance for senior international status. Especially the ones who are closer to the moment of transition. Results showed as well that some of the talented athletes have failed to reached senior international status, all due to an insufficient use of their reflective skills on the road towards excellence. (Jonker,2011)

Successful throwback

In the process of reaching the next level and making a step closer towards expert performance we are required to persevere when trying to find “The Devil in details”. The attainment of the level relates more to what is brought by us to the challenges faced than what we experience (Collins et al, 2016) in other words getting thrown at us by opponents. Once we are able to effectively & continuously develop and integrate them on our road to excellence, it we will allow ourselves to
construct a sense on what and why something is happening, assist us in plan creation process for
faced constrains, and design a road to monitor the progress… giving us a chance to prevail in the
fight against our opponents. Nevertheless, briefly presented self-regulated learning and its
metacognitive skills seem like and appropriate answer to aforementioned and the Hambrick’s et al.
(2011) question on what else can fill the shortcomings of deliberate practice in contribution to
expert performance attainment.

From the eyes of the sport practitioner working with aspiring athletes, we are required to expand
our coaching practice offered to our athletes beyond the cognitive approaches. It should allow them as well the development of their reflective capacity and mastery of self-regulation in order to
maximize the potential of transitioning to senior competition. Created environment has to support
personal and athlete-centered approaches, where they are encouraged to take the development in
their own hands and with our assistance stimulate shared reflective thinking through joint
assessment of the development process.

Let’s get ready to throw some rocks back and reach the excellence with the help of metacognition.

Lovro Bajc, Development coach at KooKoo Hockey Oy & U20 Slovenian National Team Head Coach and and Master´s Degree programme in Sports Coaching and Management Haaga-Helia

Itsemääräämisteoria käytännössä – omat kokemukset valmennustyössä

Urheilussa on tällä hetkellä kovasti pinnalla Edward Decin ja Richard Ryanin kehittämä itsemääräämisteoria. Lähtökohtana tässä on ajatus ihmisestä luonnostaan aktiivisena, motivoituvana ja itseään ohjaavana tekijänä. Deci ja Ryan perustavat ajattelunsa kolmeen ihmisen psykologiseen perustarpeiseen eli autonomiaan, koettuun pätevyyteen ja sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen. Omassa valmentajuudessa, on omassa ajattelussa sekä pelaajien tai muiden joukkueen jäsenten palautteen perusteella, korostunut hyvin vahvasti turvallisuus ryhmän toiminnassa. Mielestäni tämä teoria osuu erittäin hyvin tähän ajatteluun. Viimeisten vuosien aikana olen omassa valmennuksessa tietoisesti ja tiedostamatta käyttänyt juuri tätä teoriaa. Kohta viisi vuotta olen valmentanut lähes pelkästään tyttöjä, toki sitä aiemmin myös poikia ja
miehiä eri sarjatasoilla. Käyn tämän teorian kautta omakohtaisia kokemuksia valmennuksesta ja miten olen kokenut eri osa-alueiden hyödyt.

Autonomia
Tärkein asia tässä kokonaisuudessa on pelaajan mahdollisuus vaikuttaa itseään ja urheiluaan koskeviin asioihin. Itselleni tähän kokonaisuuteen liittyen tärkeimmäksi asiaksi, varsinkin toiminnan alkaessa, on tullut arvojen ja toimintatapojen tekeminen. Pelaajat on erittäin tärkeää osallistaa tähän mukaan ikäryhmään soveltuvalla tavalla. Tämän läpikäymiseen kannattaa käyttää riittävästi aikaa, jotta joukkueen toiminta tulevaisuudessa on yksinkertaisempaa. Jos tämä tehdään heti alussa hyvin, vältytään todennäköisesti tulevaisuudessa ainakin joltakin haasteilta arjen toiminnassa. Kun arvoja työstetään pelaajien kanssa, niissä kannattaa pyrkiä mahdollisimman paljon konkretiaan eli toimintatapoihin. Tällöin on todennäköisempää että arvot kulkevat mukana joukkueen toiminnassa. Kun arvot ovat konkreettisia toimintatapoja, on niihin myös helppo palata jos tai kun arjessa tulee
ongelmakohtia ja johtaa keskustelua niiden kautta. Arvojen ja toimintatapojen työstämisen jälkeen on pelaajien mahdollisuutta vaikuttaa joukkueen arkeen helppo lisätä erilaisin keinoin. Kun toimintatavat ja säännöt on sovittu, pelaajien on helpompi osallistua arjen toiminnan suunnitteluun joukkueen johtoryhmän johdolla. Tällöin myös heidän omistajuus ja sitoutuminen yhteiseen toimintaan lisääntyvät. Pelaajat voivat päästä päättämään esimerkiksi aikatauluista, harjoitusten sisällöistä, asusteista tai palaverien sisällöistä. Toisaalta myös pelaajien säännöllinen palaute johtoryhmän suuntaan on erittäin tärkeää ja tätä pelaajat pitävät tärkeänä. Me olemme maajoukkuetoiminnassa käyttäneet kapteenistopalavereja illan päätteeksi, jossa kapteenistoon
kuuluvat jäsenet voivat tuoda pelaajiston ajatuksia johtoryhmän tietoon. Tätä kautta on saatettu muuttaa jotain toimintatapaa tai aikataulua pelaajien toiveen suuntaiseksi. Pelin kehittämisen näkökulmasta voi autonomiaa lisätä antamalla pelaajille mahdollisuuden katsoa ja analysoida videolta omaa/viisikon tai joukkueen pelaamista. Tätä ennen valmentajan tehtävä on luoda ja
kertoa pelaajille raamit pelin osa-alueesta mitä ollaan kehittämässä. Tämän jälkeen pelaajat pystyvät kyllä yksin tai pienryhmissä pelistä löytämään kohtia, jotka ovat tavoitteen suuntaisia. Tätä kautta ei pelaajille anneta valmiita ratkaisuja vaan he itse pyrkivät löytämään niitä. Itse olen huomannut tällaisen toimintatavan tuovan myös sellaisia ratkaisuja tai vaihtoehtoja, joita valmentaja ei ole itse edes osannut ajatella. Usein nämä ovat parempia mitä valmentaja itse on ajatellut. Sattuman kautta käytämme maajoukkuetoiminnassa lähes täysin pelaajalähtöistä palautetta. Jos maajoukkueleirillä pelaaja haluaa saada palautetta, aloitteen pitää tulla ensisijaisesti pelaajalta. Toki palautetta annetaan myös valmentajalähtöisesti. Kun pelaaja itse on aktiivinen saamaan palautetta, hän on todennäköisemmin kehittämään itseään ja ottamaan vastuuta omasta kehittymisestään. Tätä myös valmentajana haluaa tukea.

Koettu pätevyys
Koetun pätevyyden kohdalla puhutaan paljon pelaajan kohdalla pärjäämisen kokemuksesta ja uskosta omiin kykyihin. Usein jotta pelaajat alkavat toimia näin, ensin pitää valmentajien uskoa ja luottaa pelaajiin ja heidän kykyihin. Jokaisesta pelaajasta löytyy vaikka kuinka paljon kehitettäviä osa-alueita mutta keskittymällä liian paljon niihin, ei tehdä kuin hallaa pelaajan itseluottamukselle ja tekemiselle kentällä. Jos valmentamista lähestytään enemmän mahdollisuuksien ja pelaajan vahvuuksien kautta, päästään varmasti parempaan lopputulokseen ja myös pelaajan uskallus ja luotto omiin kykyihin kasvaa. Tämä ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä että pelaajalta vaaditaan jotain sellaista mihin ei ole kykenevä. Vaatimustaso ei saa olla liian korkealla suhteessa pelaajan omiin koettuihin kykyihin. Tässä osa-alueessa valmentajalla on erittäin iso rooli miten pelaaja uskaltaa joukkueympäristössä yrittää asioita. Tämän vuoksi valmentajan pitää ensin itselleen tehdä selväksi millaisen ympäristön haluaa joukkueesta tehdä missä toimii. Valmentajan oman toiminnan pitää heijastaa niitä asioita mitä hän viestii pelaajille. Harjoitustilanteessa on vielä helppo antaa pelaajien tehdä virheitä mutta sallitaanko samojen virheiden tekeminen myös ottelutilanteessa? Välillä virheen tekeminen voi maksaa ottelun voiton mutta pitkällä aikavälillä se varmasti tuottaa enemmän onnistumisia kuin virheitä. Näissä tilanteissa valmentajan eleillä, ilmeillä ja suhtautumisella on erittäin iso vaikutus uskaltavatko pelaajat yrittää uudelleen vaikka
edellisessä tilanteessa tuli virhe. Tähän liittyy hyvin läheisesti myös onnistumisten tunnistaminen ja tekeminen näkyväksi. Kun pelaaja yrittää jotain kentällä ja onnistuu siinä, on erittäin tärkeää huomata se ja antaa siitä tunnustus. Valmentajan on helppo huomata hieno maali tai maaliin johtava syöttö mutta vielä tärkeämpää on huomata ne teot kentällä, jotka eivät suoraan johda maaliin mutta ovat voittavia tekoja omalle joukkueelle. Eri tapahtumissa olemme käyttäneet päivän päätteeksi onnistumisrinkiä jossa jokainen pelaaja on nostanut jonkun asian omasta tekemisestään missä on päivän aikana onnistunut. Alkuun tässä on voinut olla haasteita löytää onnistumista omasta tekemisestä mutta muutaman päivän harjoittelun jälkeen näitä onnistumisia on jo paljon helpommin löytynyt. Kun tähän on myös osallistuneet joukkueen toimihenkilöt, on tämä lisännyt yhteenkuuluvuutta.

Sosiaalinen yhteenkuuluvuus
Sosiaalisen yhteenkuuluvuuden osalta tärkeitä asioita ovat pelaajan tunne joukkueeseen kuulumisesta sekä hänen kokemuksestaan tekemisen merkityksestä joukkueelle. Jotta nämä asiat saadaan hyvälle tasolle joukkueessa, pitää näihin asioihin keskittyä joukkueen arjessa. Hyviä esimerkkejä ovat yhteisen tekemisen järjestäminen harjoittelun ja pelien ulkopuolelle, pelaajien osallistaminen yhteisten päätösten tekemiseen ja arvojen, toimintatapojen ja tavoitteiden yhdessä työstäminen. Toki on myös erittäin tärkeää, että näitä yhdessä sovittuja asioita myös noudatetaan joukkueen arjessa. Itse uskon että tämän osa-alueen (osittain myös kahden muun) vahvistaminen lähtee jo sellaisesta perusasiasta kuin valmentajan kiinnostuksesta jokaista joukkueen jäsentä kohtaan. Tässä tarkoitan ensisijaisesti kiinnostuksesta ihmisenä ja sen jälkeen vasta pelaajana tai toimihenkilönä. Toki tämä vaatii myös sitä että myös valmentaja avaa omaa arkeaan muille joukkueen jäsenille. Itsellä pelaajien kanssa keskustelut, varsinkin tapahtumien välillä, voi hyvin usein mennä hyvinkin kauaksi itse pelaamisesta ja tämän itse koen suurena luottamuksen osoituksena itseäni, joukkuetta ja toimintaa kohtaan. Tähän myös liittyy tulevissa vaiheissa roolikeskustelut, jotka me olemme maajoukkueessa tehneet yhdessä pelaajien kanssa. Ensin pelaajat ovat miettineet millaisia rooleja joukkueessa on (kentän sisä- ja ulkopuolella), mitä nämä roolit vaativat ja lopuksi ovat miettineet omalta kannalta millaiset roolit ovat mieluisia ja millaisiin rooleihin eivät ole valmiita. Tätä kautta on ollut helppo käydä keskusteluja eteenpäin isommassa ryhmässä tai kahden kesken ja myös perustella valintoja vaikka lopulliseen kisajoukkueeseen.
Toisaalta myös tämä on lisännyt ymmärrystä joukkueen sisällä olevista rooleista ja niiden merkityksestä ja tärkeydestä. Autonomian kohdalla jo otin kiinni pelaajien omista videotyöstöistä omasta/joukkueen pelaamisesta. Samalla kun tämä lisää autonomiaa, tällainen toiminta lisää myös sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Samalla tavalla kuin yhteinen toiminta itse lajin ulkopuolella parantaa yhteenkuuluvuutta, tässä on sama mahdollisuus. Varsinkin jos tällaisia tehtäviä tehdään erilaisissa ryhmissä ja ryhmien kokoonpanoa vaihdellaan. Jos itse teetän tällaisia tehtäviä pelaajien kanssa, hyvin harvoin tuon tähän mitään omaa klippiä vaan luotan täysin pelaajien tekemiseen. Uskon että tällä on myös pelaajien näkökulmasta merkitystä siihen että he kokevat olevansa tärkeä osa kokonaisuutta.

Hannu Santanen, mj valmentaja/kouluttaja Salibandyliitto ja valmennuksen YAMK-opiskelija Haaga-Helia AMK

Lähteet
”Joukkueen tunneilmaston valot ja varjot” Satu Kaski. Valmentaja-lehti 5/2021.
Salibandyliitto SBV1 – valmentajakoulutus materiaali. Psykologiset tekijät hyvän valmennuksen taustalla.
Arajärvi, P. & Thesleff, P. 2020. Suorituskyvyn psykologia. Livonia Print. Lahti.
Tossavainen, A. & Peltonen, A. 2021. Psyykkinen valmennus. Fitra. Helsinki.

TOP 10 –VINKIT LAPSUUSVAIHEEN VALMENTAJILLE

Olen seurannut vuosien varrella omien lasteni matkassa kymmeniä 5-12 -vuotiaiden lasten harjoituksia eri urheilulajeissa. Olen myös itse vetänyt yli 15 vuoden aikana satoja harjoituksia ja liikuntatunteja alakouluikäisille lapsille. Osa harjoituksista, niin muiden valmentajien ohjaamista kuin omistanikin, ovat olleet onnistuneita, toiset taas eivät.

Haluan jakaa kaikille lasten parissa valmennustyötä tekeville omat ajatukseni, kokemukseni ja osaamiseni (työn, valmennuksen ja koulutuksen kautta hankittu) toimivan harjoituskulttuurin rakentamisesta, joka mahdollistaa laadukkaan ja kehittävän toimintaympäristön niin harrastetason kuin kilpatasonkin liikunnasta ja urheilusta innostuneille lapsille. Oma tulokulmani tämän teeman käsittelyyn on joukkuelajien ja erityisesti jalkapallon parista (minkä vuoksi puhun tekstissäni pelaajista), mutta uskoisin samojen lainalaisuuksien pätevän myös yksilölajien harjoitustapahtumiin, erityisesti juuri tässä lapsuusvaiheessa, jolloin yksilölajienkin harjoittelu tehdään pääsääntöisesti isommissa lapsiryhmissä.

Valmennuspäällikön arkea

Tämä on ensimmäinen blogikirjoitukseni, kirjoitan valintavaiheesta ja sen isoista kysymyksistä sekä haasteista. Haluan myös haastaa ajatusta siitä että saako lapsi oman rauhansa kehittymiselle ja mahdollisuuden harrastaa monilajisesti mahdollisimman pitkään?

Toimin työssäni alle 13–14 vuotiaiden jääkiekkoilijoiden parissa ja johdan seuran näkökulmasta tätä kyseisen vaiheen toimintaa, meidän seurassa pelaajia tässä vaiheessa on 228kpl ja he pelaavat jääkiekkoliiton eri tasoilla (AAA-A). Vaihe kestää näillä pelaajilla kaksi kautta, näiden kahden kauden aikana nämä lapset harjoittelevat keskimäärin 5. 5 h jäällä viikossa pelit mukaan lukien.

SUOMALAINEN HUIPPUSUUNNISTUS TÄNÄÄN JA HUOMENNA

Suomalaisen huippusuunnistuksen vuosien 2016 – 2020 strategian mukaan Suomen tulisi olla pysyvästi kolmen parhaan maan joukossa kaikissa suunnistuksen lajeissa. Strategian mukaan huippusuunnistus on näkyvillä mediassa sekä omaa arvostusta yli laji- ja kansalaisuusrajojen.

Vuoden 2013 suunnistuksen MM-kotikilpailuissa Suomi saavutti yhden kultaisen, kaksi hopeista ja kaksi pronssista mitalia. Tämän jälkeen suomalainen huippusuunnistus on saavuttanut yhteensä kolme hopeaa ja neljä pronssia. Mitalien määrää tarkastellessa voidaan todeta, ettei Suomalainen huippusuunnistus ole pystynyt vakiinnuttamaan paikkaansa kolmen parhaan maan joukossa normaalissa kesäsuunnistuksessa.

Unohdetaan mitalitaulukot hetkeksi ja mietitään miten suomalaisella huippusuunnistuksella menee tänä päivänä ja miltä sen tulevaisuus näyttää SWOT-analyysin keinoin.

Suomen miehet 10 vuoden tauon jälkeen MM-viestin mitalikantaan (Suomen Suunnistusliitto)

Missä menee suomen nuorten maajoukkueentaso vs kansainvälinen huippu – missä olemme hyviä ja miten asioita voisi vielä kehittää entistä paremmin?

Suomen nuorten maajoukkueiden taso on noussut viime vuosina vai onko? Tämä varmasti herättää paljon erilaisia näkökantoja. Millä mittareilla me mittaamme tason nousua, jos ylipäätään sitä on tapahtunut?

Tiettyjen mittareiden osalta voidaan sanoa, että taso on noussut. Hyvinä mittareina voidaan pitää seuraavia asioita: kuinka paljon nuoria pelaajia pääsee ulkomaille pelaamaan tai pääseekö nuorten maajoukkueet EM- tai MM-lopputurnauksiin. Näitä mittareita kun tarkastelee, niin olemme menneet askeleita eteenpäin. Tyttöjen 18 -vuotiaat pelasivat vuonna 2018 EM-lopputurnauksessa, josta sitten pääsivät MM- lopputurnaukseen. Tämä oli hieno saavutus. Suomi pelasi myös hienoa jalkapalloa kisoissa. Poikien puolella taistellaan jatkuvasti lopputurnauspaikoista. Tässä on tullut selkeä tason nosta aikaisempaan. Meillä myös todettavasti useampi pelaaja lähtee ammattilaiseksi ulkomaille kuin kymmenen vuotta sitten. Nämä konkreettiset muutokset kertoa sitä, että tasomme nuorten puolella on noussut. Mutta onko tämä koko totuus? Ohessa hieman tarkempaa analyysiä, missä olemme kehittyneet ja mitä vielä pitäisi kehittää.

Hurrikaani vie hiihtäjät?

Tammikuun puoliväli, hiihtokelit parhaimmillaan? Viime talvena kyllä, tänä talvena ei. Onko ilmastonmuutos vienyt vuodessa hiihdon perikatoon? Lunta ei ole kuin Lapissa, lähes kaikki eteläisen Suomen hiihtokilpailut on peruttu tai siirretty ja hiihtokansa jonottaa kuntien säilölumiladuilla hiihtohuuman toivossa. Vesisateet ja kovat tuulet ovat värittäneet alkutalvea ja kiusanneet hiihtäjiä ympäri Suomea ja muuta Eurooppaa. Ilmaston radikaalit ja hetkessä muuttuvat sääilmiöt ovat tätä päivää. Mikä mättää ja miten tilanteeseen tulisi suhtautua?

Lohduton näkymä perutuista/siirretyistä hiihtokilpailuista ympäri Suomea (14.1.2020, Hiihtoliitto)

10 valmentajan alter egoa

Valmentajan työ on moniammatillista. Työssä on eduksi, jos valmentajan ymmärrys urheiluvalmennuksen eri osa-alueista on laaja-alaista ja valmentajalla on halu oppia työssään myös muiden alojen ammattilaisilta.

Valmentajan työn moniammatillisuus voi tarkoittaa muun muassa viestintään, ihmisten johtamiseen, esiintymiseen, terveydenhuoltoon, fysioterapiaan ja ravitsemukseen liittyviä työtehtäviä, joita valmentaja suorittaa lajivalmennuksen ohella.

Erilaisten konkreettisten työtehtävien lisäksi valmentajalla on myös erilaisia rooleja, joita hän vaihtelee tilanteiden ja tarpeen mukaisesti. Valmentaja on usein toiminnan moottori ja hänen tehtävänsä on pitää valmennuskokonaisuuden eri osat ja toimijat liikkeessä sekä aikataulussa.

Valmentaja henkinen kapasiteetti ja oman mielen joustavuus ovat merkittävässä asemassa, kun hän sukkuloi eri roolien välillä toimintaansa samalla arvioiden.

Rooleja on monenlaisia, ja kukin valmentaja tekee työtään omaan persoonaansa sopivalla tavalla. Tähän kirjoitukseen olen koonnut 10 erilaista valmentajan roolia tai alter egoa, joiden avulla hän selviää monenlaisista tilanteista. Tunnistatko itsesi?

Vanhempien ja valmentajan yhteistyö lapsen liikuntaharrastuksen tukemisessa ja kehityksessä

Vanhempien rooli lapsensa liikuntaharrastukseen motivoitumisena, sitoutumisena ja liikuntaharrastuksessa viihtymisenä on tärkeä. Koti on ikään kuin toinen valmennuskeskus. Valmentaja voi vahvistaa monella tapaa vanhempien ja valmentajan välistä yhteistyötä, sekä sitä kautta tukea lasta liikuntaharrastuksessa ja kehityksessä. Tämä on iso kokonaisuus ja se on hyvä pitää mielessä varsinkin seuratasolla, mutta mitä jos valmentaja keskittyisikin yhteen asiaan, jonka kautta saisi vanhempia mukaan yhteistyöhön.

CrossFit tavaramerkki vs. toiminnallisen urheilun lajiliitto

Lajin historiaa

CrossFit on urheilulajien valtavirrasta siinä mielessä poikkeava laji, että siinä ei ole lajiliittoa, jonka alaisuudessa toimitaan. CrossFit Inc on amerikkalainen tavaramerkki, jonka Greg Glassman on rekisteröinyt vuonna 2000.

CrossFit on laaja-alainen kunto- ja voimaohjelma, joka