Onko suomalaisten tennispelaajien menestys sattumaa?

Heikki Riikonen, Haaga-Helia Yamk Valm18, Vierumäki

 

Voidaan todeta, että tenniksen taso, suosio ja harrastajamäärät eivät ole olleet koskaan korkeammalla kuin nykyään. Tennis on lajina kehittynyt viime vuosikymmeninä entistä ammattimaisemmaksi ja peli on nopeutunut. Laji on kasvanut maailman suurimmaksi yksilölajiksi ja urheilijat ovat entistä atleettisempia, nopeampia sekä kestävämpiä kuin aikaisemmin. Tennis kuuluu maailman kansainvälisimpien urheilulajien joukkoon, jossa naispelaajilla on yhtä hyvät mahdollisuudet ammattilaisuuteen kuin miespelaajillakin. Palkintorahoja on jaettu tasaisesti mies- ja naispelaajien välillä jo pitkän aikaa.

Jostain syystä Suomessa tennis on ollut kautta aikojen melko pieni ja vähän harrastettu laji. Lajin harrastaminen on keskittynyt isoihin kaupunkeihin ja suurta fanikulttuuria lajin ympärille ei ole kehittynyt. Tämä voi johtua siitä, ettei suomalaiset pelaajat ole pystyneet voittamaan isoimpia Grand Slam-turnauksia tai kamppailleet missään vaiheessa maailmanlistan ykköspaikoista. Verrattuna rakkaaseen naapurimaahamme Ruotsiin tilanne on täysin toinen. Ruotsista on tullut useita maailmankuuluja lajilegendoja esimerkiksi Björn Borg, Stefan Edberg ja Mats Wilander muutamia nimetäkseni. Suomalainen urheilu elää menestystarinoita ja voitoista, joten nimekkään keulahahmon puuttuminen on varmasti osaltaan vaikuttanut tenniksen asemaan Suomessa.

Menestyksestä puhuminen on kuitenkin hyvin suhteellista. Jarkko Nieminen oli parhaimmillaan maailmalistan 13. Jos pyrkisimme tätä suhteuttamaan muihin urheilulajeihin tarkoittaisi se jalkapallossa avauskokoonpanoa jossain maailman suurimmista seuroista tai jääkiekon NHL:n All-Star ykkösketjua. Henri Kontinen käväisi reilu vuosi sitten tenniksen nelinelin maailmanlistan ykköspelaajana ja voitti Australian avoimet tullen ensimmäiseksi suomalaiseksi aikuisten sarjan Grand Slam -voittajaksi. Tämän suhteuttaminen muihin lajeihin on hankalaa, mutta voin todeta sen kuuluneen sen vuoden kovimpiin urheilutekoihin Suomessa. Tällä hetkellä kovaa jälkeä ammattilaistenniksessä tekee Henri Kontisen lisäksi suomalaistaustainen Henri Laaksonen, joka pelasi juuri Australian avointen kaksinpelin pääsarjassa, vaikka nykyinen edustusmaa onkin Sveitsi.

Tämän lisäksi Suomen junioritenniksellä menee hyvin. Suomessa on tällä hetkellä kilpailujärjestelmässä rekisteröityneenä vain 303 tyttöpelaajaa ja 595 poikapelaajaa. Esimerkiksi Ranskassa on satoja tuhansia rekisteröityneitä junioripelaajia. Uutisisotsikoihinkin viime aikoina päässyt 17-vuotias Otto Virtanen (Kuva 1.) on tällä hetkellä korkeammalla junioreiden maailmanlistalla kuin yksikään ranskalainen tennispelaaja. Ruotsissakin harrastajamäärä on Suomeen verrattuna noin kolminkertainen. Myöskään ruotsalaisia pelaajia ei Virtasen yläpuolelle ranking-listoilla näy. Emil Ruusuvuori (Kuva 2.) voitti reilu vuosi sitten ITF junior Master’s turnauksen, jonne kutsuttiin kahdeksan maailman parasta junioripelaajaa. Myös tyttöjunioreissa ja nuoremmissa ikäluokissa on lupaavia pelaajia, jotka haastavat Euroopan kärkeä kansainvälisissä turnauksissa.

 

Kuva 1. Otto Virtanen legendaarisen Orange Bowl -turnauksen voittoon Floridassa

 

Kuva 2. Emil Ruusuvuori ITF Junior Master´s voittajana

Kysymys kuuluukin, että onko tämä menestys vain sattumaa?

Mielestäni menestys varsinkaan junioritenniksessä ei voi olla pelkkää sattumaan. Suomalaisessa tenniksessä on ollut Ruusuvuoren ja Virtasen lisäksi junioritulosten perusteella muitakin kovia pelaajia. Viimeisimpänä Patrik Niklas-Salminen pelasi poikien Wimbledonin semifinaaleissa vain muutama vuosi takaperin ja pyrkii parhaillaan vakiinnuttamaan asemaansa ATP-tourilla. Pitkän uran ammattilaisena tehnyt Harri Heliövaara kuului junioriaikoina myös Grand Slam voittajien joukkoon Australian avointen poikien sarjan nelinpelimestaruudella. Tyttöpelaajien puolella läpimurtoa WTA-kiertueelle tavoittelevat parhaillaan 18-vuotias Anastasia Kulikova ja 17-vuotias Oona Orpana. Nuoremmissa ikäluokissa alle 14-vuotiaiden Tennis Europe -kilpailuissa menestystä on suomalaispelaajille tullut ja tulee säännöllisesti sekä pojissa että tytöissä.

Suomalaisen tennisvalmennuksen suurimpia vahvuuksia onkin ollut se, että parhaat pelaajat ovat päässeet juniorivuosina harjoittelemaan parhaissa olosuhteissa ja parhaassa valmennuksessa. Tämä on auttanut pelaajia maksimoimaan potentiaaliaan varsinkin junioritenniksessä. Harva suomalainen pelaaja on kuitenkaan pystynyt murtautumaan ihan maailman kärkipelaajien joukkoon aikuistenniksessä. Tässä erona ylempänä mainitsemaani Ranskaan on ainakin se, että Suomessa taso on varsin kapea ja kulttuuria sekä kokemusta menestymisestä on hyvin vähän. ATP-lista taas kuhisee ranskalaisia tennispelaajia. Optimaalisten harjoitusolosuhteiden luominen nuorille pelaajille hankaloituu heti, kun pelaajien taso ylittää kansallisen kärjen pelitason. Myöskään maantieteellinen sijaintimme ei ole optimaalinen tenniksen harjoittelulle ja kilpailemiselle. Tämän lisäksi Suomessa on hyvin vähän valmentajia, jotka tuntevat kansainvälisen tenniksen tarpeeksi hyvin ja vielä harvemmalla on kokemusta kansainvälisestä huipputenniksestä. Sama pätee myös junioritennikseen, vaikka kansainvälisen junioritenniksen hyvin tuntevia valmentajia meillä on kuitenkin kourallinen. Silti siinä menestyminen on ollut jopa mystisen hyvää.

Suomessa tennis on pieni laji ja menestystoiveemme ovat yksittäisten yksilöiden varassa. Pienikin takaisku loukkaantumisten suhteen voisi kaataa urheilijan menestyshaaveet. Uskoa tekemiseen kuitenkin pitää olla sekä urheilijoilla että valmentajilla. Uuden sukupolven nuoret urheilijat ovat osoittaneet useissa urheilulajeissa ennakkoluulottomuutta, voittamisen kulttuuria ja vahvaa itseluottamusta kansainvälisessä urheilussa. Mielestäni kaikista heikkouksista huolimatta Suomesta on mahdollista ponnistaa myös aikuisten ammattilaistennikseen, kuten muidenkin lajien huipulle. Huipputennistuntemus ei ole vahvuuteemme, mutta suomalainen yleinen urheiluvalmennusosaaminen on kuitenkin korkeatasoista. Ei läheskään kaikilla yksilölajeissa maailman huipulle nousseiden urheilijoiden valmentajilla ole ollut läheistä kokemusta huippu-urheilusta. Intohimoa ja rohkeutta heillä on ollut senkin edestä. Toivottavasti tulevaisuudessa suomalaisia pelaajia nähdään tennismaailman kirkkaimmissa parrasvaloissa. Mitenkään mahdotonta sen ei ainakaan pitäisi olla.

Kommentit:

”Huoleni on aina ollut, että onko nuorten kilpailullisuus niin kapeaa Suomessa ja nuoret joutuvat yhä useammin lähtemään ulkomaille kansainvälisiin kilpailuihin tosi nuorina. En tiedä onko huoleni turhaa, mutta se nostaa ainakin kilpatenniksen harrastamisen kustannuksia. Sitä vastoin ajattelen, että Suomessa pitäisi hyödyntää harvojen lajiin eksyneiden urheilijalahjakkuudet ja valmentaa heitä yksilöllisesti ja aidosti välittäen. Uskon vahvasti, että kun saamme esikuvia kansainvälisille kentille niin sen seurauksena lisää lapsia tulee tenniksen pariin. Esimerkiksi HVS-tenniksessä harjoittelee viikoittain jo yli 650 alle 10-vuotiasta lasta. Näistä puolet on alle kouluikäisiä. Heidän ”rakastuttaminen” lajiin on tärkeä tehtävä kaikille tennisohjaajille.”   -Timo Kunnas, HVS-Tennis

Kuljeta-Kustanna-KANNUSTA!!

Tomi Lavikainen, Haaga-Helia Yamk Valm18, Vierumäki;

Tässä blogissa hieman huomioita ja ajatuksia otsikossa lanseeratusta lauseesta näin valmentajan silmin.

Olen valmentanut seitsemän vuotta samaa juniorijääkiekkojoukkuetta eli ollut mukana ihan jääkiekkokoulusta asti. Tässä on tullut matkan varrella opittua paljon ja nähtyä asioita, joista osan olisin voinut jättää näkemättäkin. Kokemusta löytyy myös jalkapallovalmennuksen puolelta sekä omalta pelaajauralta.

Käsittelen kirjoituksessani hieman vanhempien kannustamisen ihanuutta tai kauheutta, jota on tullut eteen valmennusvuosien aikana.

Kuljeta-kustanna-kannusta eli 3 K:n tarkoituksena on ollut junioripelaajien vanhempien ymmärryksen lisääminen siitä mitä lapset tarvitsevat harrastuksensa tukemisessa. Kuljeta on melko yksiselitteinen tarkoitusperältään kuten myös kustanna mutta kannusta-sanan kohdalla sitten aletaankin jo osittain mennä metsään.

Suurin osa vanhemmista on lapsensa harrastuksen takana kuten kannusta-sanan merkityllä on tarkoitettu. He kannustavat lasta kehumalla hyvien suoritusten jälkeen ja tukevat kun kaikki ei mene niin kuin lapsi on odottanut. Mutta sitten löytyy joukko vanhempia, joiden kannustuksesta voi olla hyvin montaa mieltä.

Jaottelen tätä joukkoa hieman pienempiin yksiköihin ja käytän yleisiä nimityksiä heidän kannustuksensa mukaisesta toiminnasta johtaen. Luokittelen vanhempia seuraavasti: Vaatijat, Valittajat ja Arvostelijat.

Vaatijat yleisesti näkevät oman lapsensa parhaana pelaajana mitä maa päällään kantaa ja ihmettelevät miksi lapsi ei pelaa parhaiden kanssa kovimmissa matseissa. Tämä vaatimus esitetään valmentajalle, joukkueenjohtajalle ja kaikille, jotka vaan jaksavat kuunnella kahvilassa harjoitusten sekä pelien aikana. Uskoakseni juuri nämä vanhemmat elävät tavalla tai toisella lapsensa harrastuksen kautta menetettyä omaa nuoruuttaan ja siinä ollutta menestymättömyyttä. Usein näihin vaatimuksiin liittyy sanonnasta ”Do you wish or do you want” juurikin tuo wish-osuus. Tämä näkyy myös pelaajassa yleisesti niin, että harjoituksissa vedetään puolivaloilla kun vanhempi on kertonut pelaajan erinomaisuudesta ja vain lahjattomat harjoittelevat, vai miten se oli? Lisäksi odotetaan, että nyt se kutsu tulee kovempiin matseihin kun on viitsitty harjoituksiin tulla. Nyt sitten uusimpana ilmiönä on, jos siis kutsua ei tule ylemmäksi, niin vaaditaan valmentajan vaihtoa. Sillä sitten kaikki huolet sekä murheet kaikkoavat pois ja oman pojan loisto alkaa, tai jotain…

Valittajat sitten taas keksivät aina jonkin aiheen, josta valittaa vaikka asiat olisivatkin suhteellisen hyvin. Milloin harjoitukset ovat väärään aikaan tai niitä on liian vähän kun joukkueenjohtaja ei ole hoitanut asioita hyvin. Tai peliryhmät ovat väärät kun parhaat pelaavat ja harjoittelevat keskenään vaikka näin ei faktallisesti olisikaan. Löytyy myös valituksen aihetta maksuista, jotka ovat liian korkeat tai joukkueen sisäinen kuri ei ole kunnossa pukukopissa vaikka kyseinen vanhempi ei siellä olisi koskaan käynytkään. Ymmärrätte varmaan pointin?

Arvostelijat sitten taas keskittyvät enemmän valmennuksellisiin asioihin kuten harjoitteiden laadukkuuteen tai ketjukokoonpanoihin otteluissa. Ja harjoitusten osalta sitä korjattavaa vasta löytyykin koska valmentaja ei ymmärrä mitä ja miten joukkueen pitäisi harjoitella. Yleensä arvostelija vanhemmalta vaan puuttuu valmennustausta ja ymmärrys harjoitusten realiteeteista. Kolmen pelaajan kiertoharjoitteluita on pikkaisen paha tehdä isolla kentällä, jos harjoituksissa on kolmekymmentä poikaa yhtä aikaa jäällä tai sitten pelaajat seisovat urakalla jonoissa. Lisäksi ihmeteellään miksi valmentaja ei ole jo puhunut ”Meidän pelistä” 11-12-vuotiaille pelaajille ja aloittanut pelitapaharjoittelua, eikä ylivoimaharjoittelua. Tai miksi ei ole jo opetettu kaikkia aloitukseen liittyviä kikkoja ja niin edelleen, puuh.

Ja hienointahan on, jos samasta vanhemmasta löytyvät kaikki nämä ominaisuudet, vai onko? Tähän yhdistelmään kun vielä lisää kypsän katsomokäyttäytymisen, jossa huudellaan tuomareille ja vastustajan pelaajille sekä arvostellaan omia pelaajia kun eivät syötä omalle lapselle niin lähes täydellinen junioripelaajan vanhempi on valmis. Silloin 3K:n lyhenne muistuttaa enemmän Amerikan maalta tuttua olevaa 3K:n kirjainyhdistelmää.

Monesti vanhemmat eivät ehkä täysin ymmärrä, että miten heidän käytöksensä ja puheensa vaikuttavat lapseen. Lapsi kun oppii vanhemmiltaan käytösmalleja ja toimii niiden mukaisesti ymmärtämättä onko joku asia oikein tai väärin. Samoin vanhemmat helposti asettavat omia tavoitteitaan lapsen puolesta muun muassa peliryhmien suhteen vaikka tärkeintä lapselle olisi pelata omalla tasolla ja kehittyä sitä kautta pelaajana. Väitän, että pienet junioripelaajat eivät itse keksi sitä millä tasolla heidän pitäisi pelata vaan he vain haluavat pelata niin paljon kuin mahdollista missä tahansa tasolla, sarjassa tai peliryhmässä.

Tämän kannanoton tarkoituksena ei ole arvostella vaan enemmän herätellä vanhempia. Jos joku vanhempi tunnistaa itsessään näitä piirteitä ja pysähtyy ajattelemaan omaa käytöstään jääkiekon parissa niin silloin olen saavuttanut kirjoituksella tavoitteeni.
Ja on ollut hieno välillä nähdä niin sanottuja heräämisiä vanhempien taholta kuten itselleni kävi kolmisen vuotta sitten.

Meillä on pojan kanssa valmentaja-pelaaja-kombinaatio, joka voi toimia hyvin tai sitten menee aivan metsään. Omalla kohdallani herääminen tapahtui pimeänä talvi-iltana kun olimme matkalla yksistä harjoituksista kotiin autolla. Silloin 9-vuotias poikani sanoi apukuskin penkiltä sanat, jotka painuivat suoraan sydämeen ”Isi, musta sä vaadit multa aivan liikaa”.
Siinä kun sanat iskeytyivät tajuntaani niin ymmärsin tehneeni juurikin näin. Ajatuksissani tulin lopputulokseen, että olin ollut siis täysi urpo. Samalla automatkalla sovimme, että harjoituksissa olen valmentaja, joka vaatii kaikilta saman verran. Matkalla harjoituksista tai matseista kotiin käymme keskustelua tapahtuneista hyvistä asioista ja parannettavista jutuista läpi, jonka jälkeen lätkän puhuminen loppuu. Kotona äidille kerrotaan kohokohdat pojan toimesta mutta sen enempää ei pojan jääkiekkoharrastuksesta keskustella tapahtumien ulkopuolella. No mitä tästä seurasi? Lopettiko poika kovan harjoittelun kun en enää ollut koko ajan vaatimassa lisää? Päinvastoin, pojan harjoittelu innokkuus lisääntyi kun ei ollut jatkuvaa stressiä suoriutumisesta. Nyt poika on itse asettanut tavoitteita itselleen, joihin pääsemiseen minä sitten vain kannustan sekä tuen niin kuin olisi pitänyt tehdä alusta alkaen.

Loppusanoiksi haluaisin nostaa ajatuksen siitä, että kannustaminen on ehkä vaikein mutta tärkein asia lapsen kehittymisen kannalta. Ei vain harrastuksen osalta vaan myös hänen oman kehittymisen kannalta matkalla kohti aikuisuutta. Onnistumiset ovat aina valtavan hieno asia mutta myös pettymyksiä on hyvä tulla ja niistä selviytyminen kasvattaa lasta kaikkein eniten. Näissä kohdissa vanhemman tuki on ensisijaisen arvokasta, jos vain vanhempi on tähän kykeneväinen.

Kannattaa myös lukea Ilta-Sanomien artikkeli, jossa Jan Lundell puhuu kannustamisesta oman poikansa kohdalla (U20-ikäluokan tuore maailmanmestari Anton Lundell).

”Onko pojan NHL-ura vanhempien unelma? Nuorten MM-sensaation valmentajaisältä silmät avaava vastaus”

https://www.is.fi/jaakiekko/art-2000005956884.html

Hauskaa harrastamista lapsen kanssa, ei kustannuksella!

Valmentaja urheilijan omistajuutta tukemassa

Essi Frondelius, Haaga-Helia Yamk Valm18, Vierumäki

Sain mahdollisuuden lähteä viime syksynä syventämään valmennusosaamistani ja ymmärrystäni siitä, millä tavoin valmentaja voi tukea urheilijaa menestymään. Vierumäellä järjestettävässä liikunnanohjaajan (YAMK) -tutkinnossa kokemusten vaihto ja oman osaamisen jakaminen ovat tärkeä osa opintoja. Opiskelijakollegoiden valmennuskokemukset yhdessä kirjallisuuden ja tutkimusten kanssa ovat auttaneet havaitsemaan, että omistajuuden tunteella on merkityksellinen rooli urheiluvalmennuksessa.

Psykologinen omistajuus voi esiintyä valmennuksessa yksilötason ja kollektiivisen eli yhteisöllisen tason ilmiönä. Yksilötasolla psykologista omistajuutta kuvaa tunne siitä, että jokin on minun (Pierce, Kostova & Dirks 2001). Kollektiivisella tasolla omistajuutta kuvaavat sanat ”me” ja ”meidän” (Pierce & Jussila 2009). Urheiluvalmennuksessa omistajuus voi herättää voimakkaita tunteita näillä kummallakin tasolla esimerkiksi silloin, kun kilparyhmään valitaan valmennettavat.

Kollektiivinen psykologinen omistajuus voi ilmetä urheiluvalmennuksessa joukkueen vahvaksi rakentuneena me-henkenä, haluna voittaa ja puolustaa sitä, minkä koetaan olevan meidän. Yksittäisen urheilijan voittoa saattaa juhlia koko taustatiimi, mutta häviötilanteessa urheilija voi kokea olevansa häviönsä kanssa yksin:  ”Kun urheilija onnistuu, voiton jakajia riittää, mutta kun hän häviää, hän jää häviönsä kanssa yksin. ” (Wahlström 2014). 

Urheilijan yksilötason psykologista omistajuutta voidaan lähestyä siten, että tarkastellaan valmentajan vaikutusmahdollisuuksia. Suomen Olympiakomitean valmennusosaamisen mallin mukaan valmentajalla on mahdollisuus vaikuttaa muun muassa urheilijan kuulumisen tunteeseen, johon liittyy sitoutuminen, lajirakkaus ja yhteisöllisyys. Valmentaja voi tukea urheilijoiden omistajuuden tunteen kehittymistä esimerkiksi siten, että hän sitouttaa joukkueen pelaajat antamalla heille enemmän mahdollisuuksia päättää, vaikuttaa ja olla vastuussa harjoittelustaan. Omistajuuden tunteen merkitystä käsitellään kansainvälisessä kirjallisuudessa ja -tutkimuksissa urheilija- ja pelaajakeskeisessä lähestymistavassa muun muassa oppimisen, sitouttamisen ja suorituskyvyn yhteydessä.

Urheilijan omistajuuden tunteen kehittymisen tukeminen näyttäisi olevan yksi valmentajan tärkeimmistä taidoista. Tästä huolimatta psykologisesta omistajuudesta käytävä keskustelu on valmennuksen kentällä vielä vähäistä, vaikkakin se on saanut jalansijaa joukkueurheilun parissa. Urheilijan omistajuuden lisäksi olisi rakentavaa keskustella myös siitä, mikä on valmentajan omistajuus.

Essi Frondelius

KTM, Liikunnanohjaaja (AMK)

Lähteet:

Denison, J., Mills, J. P., & Konoval, T. 2017. Sports’ disciplinary legacy and the challenge of ‘coaching differently.’. Sport, Education and Society, 22(6), 772–783.

Hämäläinen, K. & Suomen Olympiakomitea. ei pvm. Valmennusosaamisen malli. Saatavilla: https://www.olympiakomitea.fi/uploads/2017/02/valmennusosaamisen20malli.ppt. (Luettu 22.1.2019)

Kidman, L., & Lombardo, B. J. 2010. Athlete-centred Coaching: Developing Decision Makers. 2nd edition. IPC Print Resources. Worcester.

Pierce, J.L. & Jussila, I. 2011. Psychological ownership and the organizational context : theory, research evidence, and application, New horizons in management series. Edward Elgar.

Pierce, J.L. & Jussila, I. 2009. Collective psychological ownership within the work and organizational context: Construct introduction and elaboration. Journal of Organizational Behavior, 810–834.

Pierce, J.L. & Kostova, T., Dirks, K.T., 2001. Toward a Theory of Psychological Ownership in Organizations. The Academy of Management Review, 26, 298–310.

Souza, A. de, & Oslin, J. 2008. A Player-Centered Approach to Coaching. Journal of Physical Education, Recreation & Dance, 79(6), 24–30.

Wahlström, E. 2014. Rajoilla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

 

Valmentajien kouluttaminen = avain menestykseen?

Tarja Krum, Haaga-Helia Yamk Valm18, Vierumäki;

Yksi tavoite Suunnistusliiton strategiassa on ollut Suomen saaminen pysyvästi kolmen parhaan maan joukkoon kaikissa suunnistuslajeissa. Tämän vuoksi on mm. tuotu rastipisteet metsän uumenista kaupunkien kaduille, jotta lajista saataisiin yleisöystävällisempi ja näkyvämpi mediassa. Tämän kaupunkisuunnistuksen eli sprinttisuunnistuksen, on myös ajateltu houkuttavan enemmän nuorempaa sukupolvea, jonka osallistujamäärät ovat hiipuneet suunnistustapahtumissa, lajin pariin. Myös seurojen valmennuskulttuuriin on Suunnistusliitto panostanut hankkeella, jonka tarkoitus on saada organisoidumpaa valmennustoimintaa. Mutta puuttuuko tästä kehityskohteiden pyhästä kolmiosta yksi tärkeä menestyksen avain: Olisiko aika panostaa yksilöllisesti valmentajien osaamiseen ja kouluttamiseen?

Suunnistusliitto järjestää kolme eri tasoista Suunnistuksen valmentajakoulutusta.Koulutuksen ensimmäinen taso on kaikista suosituin ja keskittyy nuorten valmennuksen ohjaamiseen ja tukemiseen. Toisen ja kolmannen tason koulutustakin löytyy, mutta selaillessani menneitä koulutustapahtumia näitä oli huomattavasti vähemmän järjestetty tai ei olleenkaan. Miksi ylemmän tason valmentajakoulutukset kerää osallistujia?

 

Uskon että seurojen henkilöstöresurssipula, ylemmän tasoisten koulutusten kustannukset ja ajanpuute ovat asioita jotka vaikuttavat päätökseen osallistumaan tai lähettämään valmentajia jatkokouluttamisen. Myös ajatus siitä, että nykyisellä tiedolla ja taidolla pärjätään yleisesti seuratoiminnassa voivat vaikuttaa siihen, ettei koeta koulutusten antavan lisäarvoa. Vuonna 2012 Torsten Smedslund, entinen Suomen maajoukkueen päävalmentaja, sanoi Suomen suunnistuksen menestyksen hiipumisen syyksi mm. valmentajien osaamisen puutteen. Valmentaja- ja ohjaajakoulutukset on myös listattu yhdeksi keinoksi päästä liiton strategiassa lajin menestystavoitteeseen. Mutta nuorten seuravalmennuksella ja ohjaajakoulutuksella ei tueta ja valmenneta nuoren aikuisurheilijan huipulle tähtäämistä. Mitä liitto voisi tälle tehdä?

Tässä on muutama keino johon liitto voisi panostaa ratkaistakseen ongelman:

• Kartta- tai seuratukien saaminen edellyttäisi, että x määrä henkilöllä on 3. tason suunnistusvalmentaja pätevyys x määrä 10-30 vuotiasta kilpailevaa seurajäsentä kohden. Tässä voisi myös pienet seurat alueellisesti tehdä yhteistyötä
• Kannustamalla seuroja hyödyntämään akatemioiden valmentajapalveluita tai tehdä yhteistyötä, esim. harjoituksia yhdessä akatemioiden

 

• Tukea ja neuvoa seuroja keinolla miten valmentajapalveluita tai –palkkaamista voisi rahoittaa. Perinteisesti suunnistusvalmentajille ei ole maksettu palkkiota, joten jo tämä voisi lisätä kiinnostusta
• Valmentajat tai seurat, jotka ovat maksaneet valmentajien koulutuksesta, palkittaisiin kouluttautumisesta. Esim. Suomen Valmentajat myöntää kaksi kertaa vuodessa koulutustukea yhdistyksen jäsenille, jotka lisäävät omaa osaamistaan. Näen tämän itse hyvin esimerkillisenä tekona osaamisen lisäämiseksi
• Tekemällä koulutukset enemmän käytännönläheiseksi ja osaksi seuran arkista valmennustoimintaa.
• Kutsumalla ja valitsemalla alueen valmentajia lähi- ja etäkoulutuskokonaisuuteen. Uuden tiedon lisäksi, tavoitteena olisi saada valmentajat kiinnostumaan ja olemaan utelias tietoa kohtaan.

Suomen Suunnistusliitto on tähän mennessä panostanut moneen sen strategissa mainittuun keinoon, jolla saataisiin Suomen suunnistusmenestys nostettua paremmalle tasolle. Hyvä asia on, että kiinnostuneita koulutetaan runsaasti lajin perustasolla, mutta usko, että se riittäisi tukemaan urheilijaa huipulle, on harhaluulo. Kuten Norman Schwartzkopf kerran totesi, ”Et voi auttaa toista ylämäessä nousematta samalla itse lähemmäs huippua”.

Urheilijan urasta ammatti ja tutkinto, miksi ei?

Mikko Kurkela, YAMK valm 18, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

Urheilijan uran aikana opitaan paljon erilaisia taitoja. Olemmeko ikinä miettineet, mitä nämä taidot ovat?

Entä ovatko nämä taidot hyödynnettävissä työelämässä tai opiskelussa?  Suomalaisessa työelämässä arvostetaan korkealle osaaminen ja kokemus. Opiskelumaailmassa käytetään aikaisemmin hankitun osaamisen ja tunnustamisen menetelmää. Aiemmin hankitun osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen (AHOT) on kokonaisuus, joka mahdollistaa muualla kuin varsinaisten opintojen parissa opitun osaamisen hyödyntämisen opinnoissa.  Urheilu-ura on kuin elämän korkeakoulu. Urheilija nimittäin aloittaa lähtökohtaisesti harrastuksen 6-8 vuoden iässä urheiluseurassa ja harjoituksia on tyypillisesti yhdestä kolmeen kertaa viikossa ympäri vuoden. Tämä jatkuu harjoitusmääriä nostaen peruskoulusta lukioon tai ammatilliseen kouluun. Lukion tai ammatillisen koulun loppumiseen mennessä urheilijalla on 12 vuoden opiskelu- ja urheilu-ura takana. Tänä aikana urheilija on esimerkiksi oppinut puhumaan kieliä ja matemaattiset taidot ovat kehittyneet ja hänellä on ylioppilastutkinto tai ammatillinen tutkinto suoritettuna. Valmistuttuaan koulusta urheilijan ura saattaa jatkua jopa 15 – 20 vuotta. Tänä aikana hän hankkii osaamista lisää laajasti. Alla olevassa kuvassa ilmenee urheilijan suomalaisen valmennusosaamisen mallin (Hämäläinen 2016) mukaiset osaamistarpeet.

 

”URHEILIJA ON KOKO URANSA AJAN OLLUT VASTUUSSA OMASTA TULOKSESTA”

Urheilija kehittyy urheilulliseen elämäntapaan uransa aikana, mikä parhaimmillaan takaa jaksamisen myös työelämässä myöhemmässä vaiheessa. Urheilu-ura antaa keinoja siihen, että urheilija ymmärtää oman fyysisen suorituskyvyn merkityksen arjessa jaksamisessa ja osaa kehittää sitä. Motivaation ja itseluottamuksen merkitys korostuu nykypäivän työelämässä. Urheilija voi tuoda työyhteisöön paljon yhteisöllisyyttä kehittäviä asioita ja toimintoja oman kokemuksen perusteella. Urheilija on koko uransa ajan ollut vastuussa omasta tuloksesta ja ollut sen eteen valmis tekemään paljon töitä. Tämä on työntekijässä arvostettu piirre. Asenteeltaan ja arvoiltaan urheilija on myös tottunut sitoutumaan pitkäjänteiseen työntekoon, jotta saavuttaa tuloksen jossakin vaiheessa.  Urheilijan ihmissuhdetaidot ja vuorovaikutustaidot ovat kehittyneet uran aikana.  Näiden taitojen avulla hänellä on syntynyt hyvät verkostoitumistaidot. Nykypäivän työelämä vaatii verkostoitumista ja niiden rakentamista nopeassa aikasyklissä.

 

”Urheilija voi olla hyvä lisä organisaation kehittäjänä ja sparraajana”

Urheilijan elämänhallinta- ja itsearviointitaidot ovat varmasti kehittyneet työelämän vaatimalle tasolle. Todennäköisesti urheilija on joutunut keksimään ja oivaltamaan oman oppimismenetelmänsä melko hyvin. Tämä edesauttaa uuden oppimista työelämässä ja opiskelussa. Suurella todennäköisyydellä urheilija on valmis sitoutumaan työyhteisön tavoitteisiin ja valmis laittamaan itsensä likoon sataprosenttisesti tavoitteen saavuttamiseksi. Tämä kylläkin vaatii esimieheltä paljon, sillä urheilija on tottunut sparraamaan ja kyseenalaistamaan omaa valmentajaansa. Näin he ovat olleet yhdessä varmoja, mitä ovat tekemässä ja tukeeko asia yhteistä tavoitetta. Kaiken kaikkiaan urheilija voi olla hyvä lisä koko organisaation kehittäjänä ja sparraajana.

Opintojen lisäksi urheilijalla on takataskussa työelämän ja opintojen vaatimia taitoja, joita arvostamme korkealle. Näitä taitoja hän ei ole oppinut koulun penkillä vaan oman urheiluharrastuksen parissa, joka myöhemmässä vaiheessa, noin 15 vuoden iässä, on muuttunut tavoitteelliseksi huippu-urheilumenestykseen tähtääväksi toiminnaksi. Olisimmeko valmiita tunnistamaan urheilu-uran työkokemukseksi ja osaamiseksi myös opiskelussa?

 

 Kirjoittaja Mikko Kurkela on valmennuksen YAMK opiskelija Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa.

kurkela.mikko@gmail.com, 040-5483016

Palavaa intohimoa ja hikistä harjoittelua – elämää naispesäpallon huipulta

Suvi Huhtanen, YAMK Valm 18, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

Pesäpallo on Suomen seuratuin naisten palloilulaji. Se on ainut laji, jossa naisurheilijan ei tarvitse maksaa pelaamisestaan. Vahvimmissa seuroissa pelaajat urheilevat puoliammattilaisina ainoana naisten palloilulajina Suomessa. Pesäpallon pelaaminen naisten Superpesiksessä ei ole pelkkä harrastus, vaan täysipäiväistä urheilua. Se vaatii äärimmäistä sitoutumista sekä roppakaupalla fyysisiä ja psyykkisiä voimavaroja. Fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet eivät yksistään riitä, vaan lisäksi pitää harjoitella todella paljon. Monen juniorin tavoitteena on pelata naisten superpesiksessä, mutta ovatko he valmiita tekemään siihen vaadittavan työmäärän?

Naispesäpallo lajina kehittyy koko ajan fyysisempään suuntaan, jolloin fysiikkaharjoitusten tekeminen korostuu. Nopeimmat naiset juoksevat 30 metriä jo 4 sekunnin pintaan ja lyövät palloa noin 155 kilometrin tuntivauhdilla. Heitot lähtevät hieman yli 120 km tunnissa. Tällaisilla juoksunopeuksilla lyöjältä ei enää vaadita välttämättä hienoja taitolyöntejä, vaan etenijä voi nopeudellaan varmistaa ehtimisen seuraavalle pesälle. Ulkopelaajat joutuvatkin pelaamaan etukentällä todella läheltä nopeille etenijöille ja uhkana on saada kova lyönti päin.

 

 

Tällä hetkellä fysiikkaharjoittelussa tehdään yhteistyötä monissa seuroissa yli lajirajojen. Esimerkiksi Manse PP käyttää nopeusharjoittelussaan apuna entistä moniottelijaa Tiia Hautalaa niin naisten kuin miesten edustusjoukkueessa. Myös fysioterapeutit ovat nykyään vakiintunut osa urheiluvalmennusta. Huippupesäpalloijoilla Emma Körköllä ja Susanne Ojaniemellä omatoimiseen harjoitusviikkoon kuuluu yleensä 3 voimaharjoitusta, 2-3 juoksuharjoitusta sekä 3 lajiharjoitusta. Lisäksi nämä esikuvat hiovat heikkouksiaan ja tekevät esimerkiksi fysioterapeutin antamia tukiharjoitteita kaiken muun lisäksi. Jyväskylän Kirittärissä toiminut fysiikkavalmentaja uskookin, että pesäpalloilijanaiset ovat keskimäärin muita palloilijoita edellä fysiikan tekemisessä.

 

Voidakseen harjoitella tarpeeksi paljon ja riittävän kovilla tehoilla, urheilijan peruskunnon on oltava kunnossa. Jos aerobinen peruskunto on huono sekä perusliikuntataidoissa on parannettavaa, urheilija törmää todennäköisimmin vammoihin jo uransa alkutaipaleella. Pohja hyvälle fysiikalle ja terveelle keholle luodaan jo lapsena. Tästä syystä olisikin erityisen tärkeää, että juniorivalmennuksessa harjoiteltaisiin perusliikuntataitoja ennen lajiharjoittelua. Tällöin rakennetaan perusta oikeanlaisille liikemalleille ja peruskunnolle vaativampiin suorituksiin. Erilaiset liikunnalliset harrastukset ovatkin oppimisen sekä terveenä pysymisen kannalta erittäin tärkeitä. Ojaniemi on esimerkiksi pelannut ringetteä C-junioreihin saakka ja aloitti B-ikäisenä salibandyn vain sen takia, että koki saavansa muuten liian vähän treenejä viikkoon. Körköllä on myös monipuolinen lajitausta jalkapallosta salibandyyn ja lentopalloon.

 

Sen lisäksi, että pelaaja on fyysisiltä ominaisuuksiltaan tarpeeksi hyvä naisten Superpesikseen, pelaajalla täytyy olla valtava sisäinen motivaatio harjoitellessaan läpi pitkän talven sisällä halleissa. Kesä matkustetaan busseissa pelaten parhaimmillaan kolme peliä viikkoon ympäri Suomen. Kun tähän yhdistetään työt tai opiskelut, motivaatiota kysytään tosissaan. Emma Körkön mukaan huipulle pääseminen vaatii paljon epämukavuusalueella oloa ja tekemistä. Se edellyttää myös, että valmennus osaa löytää pelaajista esimerkiksi roolitusta ajatellen sellaisia puolia, joita ei pelaaja itse edes ajattelisi. Toisaalta, jos jokaisesta harjoituksesta nauttii, joukkueen yhteiset tavoitteet ovat omassa arvoasteikossa korkealla ja kova halu kehittää itseään säilyy – miksikäs ei?

 

Ojaniemen mielestä huipulla pysyminen vaatii jatkuvaa itsensä analysoimista ja kehittämistä, omien heikkouksien ja vahvuuksien tutkimista. Pelaajalta vaaditaan arjen tasapainottamista opiskelun ja töiden, harjoittelemisen sekä sosiaalisen elämän välillä. Kertaakaan nämä pelaajat eivät ole kokeneet tunnetta, että harjoittelemaan lähtö ei kiinnostaisi. Urheilu on heille elämäntapa, ei pelkkä status. Ojaniemi kokee, ettei ole valmis luopumaan pesäpallosta, jos hänellä on tunne siitä, ettei ole vielä löytänyt sitä parasta itseään pelaajana. Lisäksi joukkue on usein pelaajille niin iso voimavara, ettei siitä haluta päästää irti.

Huipulle pääseminen vaatii myös hyvät lajitaidot. Nopeat jalat eivät riitä, ellei etenijä osaa lähteä pesältä oikeaan aikaan. Myöskään kova heittokäsi ei pääse oikeuksiinsa, jos pallot eivät kiinniottohetkellä jää räpylään.  Näiden lisäksi pelaajalta vaaditaan taktista osaamista, pelinlukutaitoa ja reagointia muuttuviin tilanteisiin. Tavoitteiden määrittäminen on kaiken kehittymisen perusta. Urheilijan tulisi luoda yhdessä valmennuksen kanssa selkeät suunnitelmat jokapäiväiseen elämään siitä, miten kehittää itsestään parempi urheilija. Jokapäiväiset valinnat, tinkimätön asenne ja keskittyminen oleellisiin asioihin harjoitellessa ovat pieniä, mutta erittäin tärkeitä asioita. Urheilijan tehdessä nämä asiat päivittäin mahdollisimman hyvin, ei pitäisi jäädä jossiteltavaa lopputuloksesta. Harjoitteleminen huippupelaajien kanssa sekä osaava valmennus ovat oleellisia asioita huipulle pääsemisessä ja siellä pysymisessä.

 

Löytyykö sinulta tarvittavaa asennetta ja intohimoa lähteä harjoittelemaan viikon aikana kymmenen kertaa kaiken muun arjen keskellä?

Valmentajana uudessa lajissa – tiedänkö mihin olen menos

Jani Ryyli, YAMK Valm 18, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

Miten ihmeessä valmentaja pääsee hänelle uuteen lajiin sisälle?  Käyttämällä vertaistukea, pelejä katsomalla, muiden treenejä seuraamalla, kyselemällä, lukemalla? Vaikka valmentaminen perusopeiltaan eri lajeissa on opastamista, kehittämistä, harjoittelua, palautumista, niin uuteen lajiin tutustuminen vaatii paljon enemmän tunteja kuin vain verkkareiden vetämisen päälle ja paikalle saapumisen.

Löysin jäällä liikkumisen taidon jo hyvin nuorella iällä Lahen urheilupyhätössä Kisapuistossa. Saman tien Suomen suosituin joukkuelaji – lätkä – kaappasi nuoren pojan mukaansa. Vähitellen harjoitellen sekä valmennusta tehden poika kasvoi isoksi, mukanaan aina vierellään rakas laji – lätkä. Ikinä ei lätkästä ammattia tullut, mutta hieno johdatus urheiluun ja elämään kylläkin. Jossakin vaiheessa lätkäjätkän perheeseen siunaantui kaksi hienoa tytärtä, jotka molemmat kokeilivat lajeja potkupallosta – tanssin syövereihin.

Nuorempi tytär löysi lajikseen Ringeten. Kyllä oli isä ylpeä, kun päästiin yhdessä jäähallille, vaikka laji ei ollutkaan lätkä. Eikä aikaakaan, kun löysin itseni kaukalosta valmentamasta tyttöjä. Maila ilman lapaa ei haitannut, olimmehan kuitenkin jäällä. Valmentajana olin intoa täynnä kuin ilmapallo, kertomassa kuinka luistellaan kuten lätkässä. Tuohon aikaan itselleni oli tullut täyteen noin 20 vuotta vasemman pakin roolia ja muutama vuosi valmennusta lätkässä, joten siirtyminen toiseen jääurheilulajiin tuntui helpolta. Olihan tässäkin maalit, mailat ja jokin väline, joka maaliin piti saada.

Ongelmia alkoi kasaantua melkein välittömästi – siniviivoja ei saanut ylittää renkaan kanssa kuin syöttämällä, hyökkäysalueelle ei saanut mennä kuin 3 + 3 pelaajaa, maalivahdin alueelta ei saanut ottaa pelivälinettä ja paljon muita sääntöjä – mitä ihmettä!! Rupesi valmentajan uskottavuus karisemaan, kun ei osannut edes sääntöjä. Pelkkä luisteluun opettaminen ei riittänytkään, pitäisi opetalla säännöt ja erilaisia pelitaktiikoita. Lisäksi tyttöjen ohjaaminen oli erilaista – tytöt kuuntelivat, mitä tehdään ja miten. Myöhemmin jopa intoutuivat kyselemään, miksi näin tehdään. Ihmeellistä verrattuna lätkäpoikiin.

Olinko sitten valmis alussa tähän? En todellakaan, mutta kyllähän lätkäjätkä tietää miten näitäkin pelejä pelataan. Hups heijaa – tulipa sitten vielä pidempi harjoitusjakso valmentajalle, kuin olisi nöyrästi opettelemalla ja kuuntelemalla voinut tulla. Nyt noin 10 vuoden ringettevalmennuksen jälkeen 15-16 vuotiaiden tyttöjen kanssa on ruvennut pikkaisen jo lätkäjätkäkin oppimaan ringettepelin lainalaisuuksia – on muuten hieno tunne ja HIENO peli! Ja matka jatkuu eteenpäin, oma tiedonjano on tapissaan ja tyttöjä on kiva auttaa eteenpäin parempiin suorituksiin.

Uuden lajin valmentamista voi verrata työpaikan vaihtoon. Automyyjä tuskin myy samoilla taidoilla heti paljon asuntoja – oppia pitää hankkia uudesta ”lajista” vaikka ne olivatkin lähellä toisiaan… Miten sinulla on uuden lajin valmennus, joka ei ole tuttu, lähtenyt sujumaan? Jos olet siirtynyt sinulle tuntemattomaan lajiin, oletko malttanut opetella lajia tarpeeksi?

Kantapään kautta lätkäjätkäkin oppi jotain uudesta lajista – ilon kautta eteenpäin 😊

Lätkäjätkä Jani