Viimeisen vuoden aikana, kun olen kertonut kaikista kiireistäni, olen kuullut useaan otteeseen ”onneksi nuorena jaksaa”. Onko ehkä typerin sanonta ikinä? Väsymys ja jaksaminen eivät katso ikää.
Nyt, kun viimeisenä mahdollisena iltana kirjoitan raportteja kuluneen vuoden projekteista, osaan kertoa tähän syyn. Olin taitamaton eikä itsensä johtaminen ollut vielä kehittynyt tarpeeksi, jotta olisin osannut sanoa ”Ei”.
Liian paljon töitä, oli kuinka kivoja tahansa, on liikaa.
Olen jo hetken aikaa ymmärtänyt, että hommia on viimeisen vuoden aikana ollut liikaa. Kuitenkin vasta luettuani Petri Suhosen Työn mielivaltainen mielettömyys ja muutamaa muuta itsensä johtamiseen sekä työuupumukseen liittyvää kirjoitusta, tajusin, että myös opiskelija voi kuluttaa itsensä puhki.
Ajattelin, että työt opintojen ohella vahvistavat ja konkretisoivat koulussa oppimaani. Ja niinhän se olikin, niin kauan kuin pystyin keskittymään molempiin 100%. Kun ohjaus- ja valmennustyöt alkoivat täyttää jokaista arki-iltaa ja jopa viikonloppuja, ei koulutöille jäänyt enää aikaa. Myöhemmin myös valmennuksen laatu alkoi kärsiä. En ehtinyt panostaa tuntien suunnitteluun niin paljoa kuin olisin halunnut ja valmennustilanteissa saatoin löytää itseni ajattelemasta jotain ihan muuta kuin voimistelijoiden suorituksia. Kaikki tekeminen alkoi kärsiä ajanpuutteen takia enkä voinut keskittyä kunnolla mihinkään. Ja vaikka välillä olisi ollut aikaakin, ei sitä osannut käyttää hyödyllisesti. Olin saamaton ja tiesin sen myös itse. Kirosin omaa laiskuuttani ja tekemättömiä tehtäviä, mutta mitään en asian eteen saanut tehtyä. Kuten Suhonen blogissaan kirjoittaa ” Tunsin itseni hyödyttömäksi alisuorittajaksi ja olin isosti pettynyt itseeni”.
Vaikka tilanteessani ei puhuta täydellisestä työuupumuksesta tai loppuun palamisesta, löydän samoja piirteitä ja riskitekijöitä omasta vuodestani. Koen, että olen kuitenkin osannut myös huolehtia hyvinvoinnistani sen verran, ettei uupumus ole päässyt kriittisimmälle tasolle. Olen pitänyt lomaa ja yrittänyt hetkeksi unohtaa kaiken kiireen. Olen yrittänyt pitää myös yllä hyvää peruskuntoa ja syödä terveellisesti. Kevätkaudelle vähensin myös ohjaustöitä, jopa uskomattoman 1,5 tunnin verran. No, mutta tämäkin kertoo sen, että olin jollain tasolla tietoinen tästä kaikesta jo aikaisemmin. Mutta miksi en reagoinut tilanteeseen heti kunnolla?
Koska uskottelin itselleni, että saan kaiken tehtyä. Ja nyt, kun koulutyötkin on pakon alla hoidettu, muutamaa riviä vaille, huomaan etten ole tyytyväinen. En pystynyt hoitamaan niitä vieläkään sillä tasolla ja panostuksella kuin olisin halunnut.
Varsinkin ohjaus- ja valmennustöitä tekevän tulee muistaa varata viikkokalenterista myös vakituiset työtunnit ohjausten suunnitteluun. Valmentajan työ ei muutenkaan jää työpaikalle, vaan seuraa kotiin. Koska haluan kehittyä myös valmentajana, yritän jatkuvasti etsiä uusia harjoitteita. Varsinkin silloin tuntien ja harjoitusohjelmien tekeminen ajatuksella vie yllättävän paljon aikaa ja ellei sille ole varannut erikseen tunteja kalenterista, syö se aikaa ja energiaa jostain muusta.
Tulevaisuudessa toivon oppivani sanomaan Ei. Onneksi nyt kokemuksen kautta tiedän, että jos jatkossa haluan panostaa 100% johonkin, en voi luvata tehdä kaikkea. Myös minulta voi loppua aika kesken.
Terhi Kuusisto
Liikunnan ohjaaja opiskelija,
Haaga-Helia AMK
Towards Enjoyment in Sports 