ILMAPIIRI RATKAISEE

Arto Sieppi, YAMK VALM17, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

Junioriseuran jääharjoitukset. Jäällä kolmekymmentä poikaa, jotka opettelevat luistelemaan, syöttämään, laukomaan ja pelaamaan. Vauhti on kova, ilmeet innostuneet ja maalin jälkeinen tuuletus aito. Maalien ohella lähes yhtä suureen rooliin nousee kaverien kanssa vääntäminen ja kulmissa ”painiminen.” Ohjaajat antavat neuvoja, opettavat kädestä pitäen, kannustavat, näyttävät mallisuorituksia ja kysyvät treenien jälkeen: ”Oliko kivaa?” Pelaajat vastaavat yhdestä suusta: ”JOO!”

”No, miten meni?” kysyn auton penkille istahtavalta pieneltä pelimieheltä sekä naapurin pojalta, joka oli mukana samoissa harjoituksissa. ”Mun mielestä kivointa oli pelata ja tyhmintä jarruttaa,” tokaisee toinen juniori ja jatkaa pillimehun juomista. ”Mä ammuin tosi kovaa tolppaan ja kamppasin Jebun, ” virnistelee takapenkillä istuva naapurin veijari ja tunkee eväänä ollutta, lähes liiskaksi mennyttä banaania suuhunsa.

Pieni pelimies ei hirveän paljon vielä mieti, tuleeko hänestä isona ammattikiekkoilija vai loppuuko jääkiekon harrastaminen ensi viikolla. Tärkeintä on laittaa kaikki peliin, yrittää voittaa ja pitää hauskaa. Se riittää ja hyvä niin.

Jääkiekko on lajina haastavan tilanteen edessä. Se kilpailee lasten vapaa-ajasta useamman harrastuksen kanssa kuin koskaan aikaisemmin. Pienelle pelurille on tarjolla myös muita virikkeitä kuin rehellinen ”hikiurheilu.” Trendilajit houkuttelevat mukaansa yhä enemmän lapsia ja nuoria. Koulujen vähäiset liikuntatunnit ja lasten omaehtoisen liikunnan katoaminen passivoittavat lapsia. Kuka haluaa mennä kulmaan kiekon perässä ja saada mustelmia, kun tarjolla on NHL-ottelu pleikkarilla ilman kolhuja? Pienen pelurin on vaikea motivoitua harjoitteluun, kun naapurin pojatkaan eivät sitä tee. On helpompaa kutsua kaverit kasaan ja haastaa mittelöön pleikan kanssa virtuaalisesti.

Lasten vanhemmat ovat omassa työssään usein kovassa puristuksessa ja ajankäyttö asettaa perheen harrastuksille omat rajoituksensa. Halutaanko lapsi viedä ylipäätään jääkiekkoilun pariin? Mikä on urheilun ja yleensä liikunnallisen elämäntavan merkitys perheelle? Onko käytössä autoa, jolla kuljettaa? Onko jääkiekon vaatima taloudellinen panostus kohtuuttoman suuri?

Edellä mainitut tekijät vaikuttanevat tulevaisuudessa siihen, että urheiluseuratoiminnan pariin ei välttämättä hakeuduta enää niin innokkaasti kuin ennen.

Seurojen on tunnistettava toimintaympäristön muutos, tehtävä oikeat johtopäätökset ja laadittava selkeä ja konkreettinen toimintasuunnitelma vastaamaan ympäristön asettamiin haasteisiin. Toimintaa pitää säännöllisin väliajoin tarkistaa ja edelleen kehittää.

Kiihtyvän elämänmenon ja arjen keskellä hyvin toimiva urheiluseura voi parhaimmillaan tarjota kannustavan ja turvallisen kasvuympäristön lapselle ja nuorelle. Melkeinpä tärkeämpää kuin saavuttaa urheilullisesti mitattavia tavoitteita ja voittaa otteluita on, että lapsilla on harjoituksissa kivaa. Harjoitusten hyvä ilmapiiri ei sulje pois, että harjoitukset vedetään täysillä ja urheilullisesti. Kun jääkiekkoa harrastavalla lapsella on harjoituksissa hauskaa, on todennäköistä, että seurakin saa itselleen aktiivisia ja seuraansa sitoutuneita harrastajia, jotka parhaimmillaan vetävät kaverinsakin mukaan toimintaan. Uskon vahvasti, että kannustava ja positiivinen ilmapiiri on tulevaisuudessa menestyvän urheiluseuratoiminnan mahdollisuus ja elinehto.