Läpi syyskuun, ohi repaleisen lokakuun…

Eveliina Nykänen, YAMK VALM17, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

…marraskuu, tuo sysimusta ja synkkä kuukausi.

Ulkona on kylmää, märkää ja pimeää, lajina hiihto ja lunta ei missään muualla, kuin jäähallin takapihalla. Lähialueen tekolumiladut on sentään merkitty lumella, joka onneksi vähentää ladulta eksymisen vaaraa huomattavasti. Hiihtovalmennus näillä kyseisillä spekseillä ei ole juurikaan mieltä ylentävää. Silti tuo hullu kansa, joita myös valmentajiksi kutsutaan, porskuttaa menemään eteenpäin. Kukaan ei onneksi kysy, mitä valmentajalla liikkuu mielessä? Siihen ei valmentajakaan välttämättä osaa heittää yhtä ja varsinkaan täysin rehellistä vastausta.

Erityisesti tämä kura-aika vuodesta herättää hiihtovalmentajassa kysymyksen; Millä motivoida nuoria urheilijoita jatkamaan harrastusta ja luomaan uskoa, että kyllä se talvi sieltä vielä tulee? Tässä kohtaa on valmentajalla oltava useampi naru, joista vedellä, että mielenkiinto kyseistä lajia kohtaan säilyy. Vahvimmat yksilöt pärjäävät säällä, kuin säällä, eikä treenaaminen ole kurjuutta kummempaa. Yritä siinä sitten lähes puhki kuluneella ladulla selittää mukavuudenhaluisemmille, kuinka hieno laji hiihto on.

Myös valmentajan oma jaksaminen ei välttämättä ole parhaimmillaan, mutta kuka muu sitä pohtii, kuin valmentaja itse. Valmentajan on näytettävä ulkopuolisille olevan se superolento, jota ei paljon syksyn ja olemattoman talven kurjuus paina. Mutta mikä ihme siinä hiihdossa ja hiihtovalmennuksessa saa jatkamaan vuodesta toiseen?

Sattumusten kautta ajauduin vuosituhannen alkupuolella ohjaamaan hiihtokoulua. Lajituntemusta oli, mutta elämän- saati ohjauskokemusta 17-vuotiaalla kilpahiihtäjällä oli tähän nykypäivään verrattuna hyvin vähän. Eipä tiennyt tyttö mille tielle tuli lähdettyä. Tuo reilu 15 vuoden matka ohjaajasta valmentajaksi on ollut hyvin pitkä ja vaiherikas, mutta samalla myös antoisa. Monet kerrat olen vannonut lopettavani ja aina sen kerran enemmän olen päättänyt jatkaa.

Hiihdon nuorisovalmentajana olen vuosien saatossa toiminut useissa eri rooleissa. Olen ollut kasvattaja, kuuntelija, kaveri, auktoriteetti, riitojen sovittelija ja kaikkea siltä väliltä. Monet itkut ja naurut sekä onnistumiset ja pettymykset ovat olleet ja ovat edelleen arkipäivää. Onko tässä se pointti, mikä saa jatkamaan valmentamista vuodesta toiseen, vaikka joka ikinen vuosi tulee eteen ajankohta, jolloin voisi iskeä hanskat tiskiin ja hypätä ladun sijasta sohvalle. Vielä en ole täysin vakuuttunut, että tuossa olisi se koko totuus.

Olen siis edelleen vastauksia vailla, mutta omaa ajatustyötäni on kuluvan syyskauden aikana edistäneet valmentajakoulutuksen ”kokoontumisajot” Vierumäellä. Matka siis jatkuu.

Urheilulle uhraajat

Satu Happonen, YAMK VALM17, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

Huippu-urheilija pääsee huippu suoritukseen vain kestämällä kipua, harjoittelemalla valtavia määriä, elämällä kurinalaista elämää ja nauttimalla siitä mitä tekee. Katsoessani Ylen Verta ja hikeä -urheiludokumenttia esille nostettiin jälleen kerran se, kuinka paljon urheilija tekee uhrauksia urheilu-uransa eteen. Mutta miten usein puhutaan urheilijan uran taustalla vaikuttavien ihmisten uhrauksista? Urheilija laittaa kyllä kehonsa koetukselle uransa takia, mutta saako urheilija itsestään kaikkea irti ilman hyvää valmentajaa? Väitän, että valmentaja pistää yhtä lailla itsensä täysillä likoon ja uhraa aikaansa urheilijan puolesta, psyykkisellä ja sosiaalisella tasolla.

Urheilijan ja valmentajan arjessa on paljon yhtäläisyyksiä. He ovat tiiviisti toistensa kanssa tekemisissä harjoituksissa, kilpailuissa ja myös vapaa-ajalla.

Arjen haasteet

Urheilu aikatauluttaa arjen; kun yksi harjoitus on tehty alkaa valmistautuminen seuraavaa harjoitusta varten. Urheilija elää muutaman tunnin sykleissä, hän keskittyy päivän harjoituksiin yksi kerrallaan. Päämäärä ja lopullinen tavoite kuitenkin saattavat olla vasta neljän vuoden päässä. Samalla tavalla pyörii myös valmentajan arki. Urheilu on elämäntapa, joka keskittyy harjoittelemisen, ravinnon, levon ja kilpailujen ympärille. Monet asiat kuten juhlat ja ystävien tai perheen tapaaminen jäävät vähemmälle. Urheilija elää hyvin kurinalaista ja aikataulutettua elämää. Myös valmentaja aikatauluttaa arkensa urheilijan harjoitusten mukaisesti ja on yhtä lailla kilpailumatkoilla mukana. Mikäli kilpailuja ja leirejä on vuoden aikana paljon, on valmentaja paljon poissa kotoa. Valmentaja ei ainoastaan huolehdi aamu-ja iltaharjoituksista sekä kilpailemisesta, vaan myös varmistaa että urheilijan huoltotoimenpiteet sujuvat. Valmentaja suunnittelee, analysoi ja arvioi harjoituksia ja kilpailuja yhteistyössä urheilijan itsensä ja hänen harjoitteluun vaikuttavien ihmisten (kuten huoltajien ja apuvalmentajien) kanssa. Työpäivät voivat olla hyvinkin pitkiä. Hyvin usein Suomessa valmentaja ei edes saa riittävästi palkkaa valmentamisestaan ja hänen tulee vielä valmentamisen ohella tehdä muutakin työtä.

Menestymisen pakko

Kaikkien näiden ”uhrausten” taustalla on urheilijan ja valmentajan halu kehittyä yhä paremmaksi ja sitä kautta saavuttaa menestystä. Mitä käy jos menestystä ei tulekaan? Ainakin huippu-urheilussa ensimmäisenä syyttävät katseet kääntyvät valmentajaan. Varsinkin joukkueurheilussa, ensimmäinen ratkaisu menestymättömyyteen on valmentajan erottaminen tehtävästään. Yhtä lailla urheilijan ura voi olla vaakalaudalla jos menestystä ei tule. Jos ei menesty, ei tule myöskään rahaa. Kuitenkin urheiluun kuuluu olennaisena osan epäonnistumiset ja häviöt. Mielestäni urheilijalle sallitaan epäonnistumiset paremmin kuin valmentajalle. Media ei juurikaan huomioi riittävästi valmentajan panosta silloin kun urheilija tai joukkue menestyy hyvin. Jos taas menestystä ei tule, joutuu valmentaja usein yksin ottamaan syyt niskoilleen, vaikka epäonnistumistenkin taustalla on aina useampi kuin yksi ihminen. Urheilija saa useamman mahdollisuuden todistaa hyvyytensä, mutta saako valmentaja? Kuka palkkaa uudestaan valmentajan, joka on kerran erotettu tehtävästään?

Unohdetaan uhrit

Urheilu on bisnestä, johon liittyy media ja raha. Ne eivät kuitenkaan ohjaa tai motivoi urheilijoiden ja valmentajien toimintaa. Urheilijat ja valmentajat tekevät työtään, koska he nauttivat siitä mitä tekevät. Onkin toisaalta surullista, että ulkopuoliset tahot kuten bisnesmaailma ja media, ohjaavat päätöksiä siitä kuka saa urheilla ja kuka valmentaa. Tuskin urheilijat tai valmentajat itse kokevat ”uhraavansa” elämäänsä. Onkohan ”urheilulle uhrautuminen” loppujen lopuksi vain median luoma käsite.

 

Suomalaisen maalivahtipelin ”lama” ja nuorten maalivahtien esiinmarssi Liigassa

Aki Näykki, YAMK VALM17, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

”Suomesta ei enää tule loistavia maalivahteja.” ”Maalivahtitehtaan liukuhihna on jumissa.” Näitä kommentteja voi lukea jääkiekkomedioista nykyisin harva se päivä. Onko meidän ”hihna jumissa”? Eikö Suomesta enää tule maalivahteja? Mitä on tapahtunut? Tällä kaudella suomalaisia maalivahteja on NHL-joukkueensa ykkösmaalivahteina kolme, kun vain muutama vuosi sitten heitä oli vähintäänkin tuplasti. Väitteellä on siis perää, mutta ei ehkä ihan niin dramaattisesti, jos tarkastellaan asiaa hieman laajemmin. Toki meidän pitää valmennus- ja seuratoiminnassa kyetä vastaamaan paremmin tämän päivän jääkiekon vaatimuksiin sekä löytää uusia keinoja kiivetä takaisin kansainvälisen kilpailun kärkeen. Hyvä mittari tähän on Suomesta NHL:n päässeiden maalivahtien määrä.

2000-luvun alussa suomalaiset maalivahdit alkoivat toden teolla vyöryä Pohjois-Amerikkaan vakiinnuttaen paikkaansa NHL-joukkueissa. Jos puhutaan tästä vaiheesta ensimmäisenä aaltona. Tähän aaltoon kuuluivat mm. Miikka Kiprusoff, Pasi Nurminen, Pekka Rinne ja Tuukka Rask. Ensimmäisen aallon maalivahtien NHL-ura alkoi vuosien 1999-2007 aikana, eli kahdeksan vuoden haarukalla. Nämä maalivahdit ovat syntyneet vuosien 1973-1987 välillä, eli 14 vuoden haitarilla. Ensimmäistä aallosta kaksitoista maalivahtia on pelannut vähintään 100 ottelua NHL:ssä. Tämän jälkeen vuosina 1989-1995 syntyneistä maalivahdeista kolme on kyennyt vakiinnuttamaan paikkansa omassa NHL-joukkueessa. Heistä Antti Raanta on joukkueensa ykkösmaalivahti. Juuse Saros ja Joonas Korpisalo puolestaan ovat vielä seuroissaan liigan parhaimpiin kuuluvien maalivahtien taustalla. Molemmat kuitenkin selkeästi tekemässä nousua vastuullisempiin rooleihin. Lisäksi AHL:ssa paikkaansa ylhäällä kyttää neljä maalivahtia.

Fakta siis on, että tilanne ei ole niin hyvä kuin se oli muutama vuosi sitten. Pieni notkahdus maalivahtirintamalla tuli Tuukka Raskin ja Antti Raannan jälkeen. 90-luvun alkupuolella syntyneistä maalivahdeista kukaan ei ole kyennyt vakiinnuttamaan paikkaansa, ainakaan vielä. Fakta on myös se, että ensimmäisen aallon maalivahdeista ainoastaan Kari Lehtonen ja Tuukka Rask onnistuivat ottamaan ison roolin NHL:ssa alle 25-vuotiaana. Fakta on, että tämän porukan maalivahtien syntymävuosijakauma on laaja ja moni heistä nousi NHL-maalivahdiksi vasta kokeneempana, kuten Fredrik Norrena sekä Niklas Bäckström. Suurin osa heistä on myös torjunut ykkösmaalivahtina Euroopassa ennen lähtöään. Ehkä vielä on turhan aikaista sanoa, etteikö 90-luvun alussa syntyneistä maalivahdeista tulisi NHL-maalivahteja.

En usko, että olemme lamassa. Meiltä on noussut huippulahjakkaita maalivahteja Pohjois-Amerikkaan. Jossain muussa joukkueessa pelatessaan Korpisalo (-94) ja Saros (-95) pelaisivat paljon enemmän. Tällä kaudella Liigassa nuorten maalivahtien esiinmarssi on tähän mennessä ollut merkille pantavaa. Kaapo Kähkönen (synt. -96) ja Veini Vehviläinen (-97) ovat tilastokärkiä Liigassa ja heidän pelimääränsä on todella kovia. Kähkönen on aloittanut jokaisen Lukon tämän kauden ottelun. Vehviläisen voittoprosentti ja päästettyjen maalien keskiarvo alkukaudella ovat kunnioitusta herättäviä lukemia ja omaa luokkaansa Liigassa. Emil Larmi (-96) alkoi jo viime kaudella koputella A-maajoukkueen portteja. Eikä sovi unohtaa Christian Heljangon vakuuttavaa liigauran alkua. Viime vuosinakin U20 ja U18 arvoturnauksissa suomalaisia maalivahteja on palkittu turnausten jälkeen All Star- ja paras maalivahti valinnoilla. Ukko-Pekka Luukkonen varattiin NHL:n viime kesänä toisella kierroksella, mikä on maalivahdille erittäin korkea varaus. Lisäksi nuorisomaajoukkue ikäluokista on tulossa lahjakkaita maalivahteja. Vuonna 1998 syntyneiden ikäluokasta ketään ei ole vielä varattu, mutta tästä ikäluokasta on nousemassa muutamia ”late bloomereita”.

Mutta, miksi sitten tilanne on kuitenkin hieman ”heikompi” kuin muutama vuosi sitten? Ensimmäisen aallon maalivahdit kuuluvat siihen onnelliseen porukkaan, joilla on ollut maalivahtivalmennusta lapsesta saakka. Hyvällä suomalaisella maalivahtivalmennuksella nämä poikkeuslahjakkuudet ovat saaneet hioa itsestään maailman huippuja. Tuohon aikaan muualla Euroopassa maalivahteja ei vielä juurikaan valmennettu. Tai jos valmennettiin, niin Suomessa oltiin edelläkävijöitä sisällöllisesti. Nyt tilanne on toinen. Muuallakin maalivahteja valmennetaan laadukkaasti lapsesta asti. Kisa on siis kiristynyt ja on myös fysiikan laki, että mm. Venäjän suurista massoista väkisinkin nousee talentteja. Tämän taakse me emme toki saa mennä! Ehkä täällä hieman nukuttiin ruususen unta ja uskottiin, että suomalaisessa äidin maidossa on ”maalivahti geeni”. Ehkä se suurin ruususen uni on nukuttu resurssi puolella. Resurssilla tarkoitan tässä jääresurssia ja harjoitusmäärää C-A -junioreiden kohdalla. Erityisesti maalivahtivalmentajan ja maalivahdin yhteinen aika, se aika jolloin he saavat rauhassa jäällä tehdä perusteita ja hinkata yksityiskohtia perusteellisesti on hyvin vähäinen. Esimerkkinä Venäjällä akatemioissa jäätä on tarjolla pitkin päivää, valmentaja ja maalivahti voivat mennä jäälle kahdestaan ja maalivahti saa toistoja ja toistoja. Myös Pohjois-Amerikassa tilanne on sama. Meillä valmentaja tekee työnsä joukkueharjoituksissa tai aamulla akatemiaharjoituksissa, jossa hän saa 15-30 minuuttia omaa aikaa maalivahdin kanssa pari kertaa viikossa. Toki joukkueharjoitus kehittää ja akatemiaharjoitusten maalintekoharjoitteet kehittää. Mutta se spesifi aika oman valmentajan kanssa olisi todella arvokasta, jotta esimerkiksi liikkumisesta saadaan hiottua vahvaa ja jämäkkää. On selvä, että tässä annetaan tasoitusta. Ehkä se ruususen uni on myös nukuttu maalivahtivalmennuksen arvostuksessa. Seuroissa on todettu ”ettei me muut tuosta maalivahtihommasta mitään tiedetä” ja valmentajat ovat jääneet helposti oman onnensa nojaan sekä paitsioon mm. koulutukseen pääsemisessä. Jos seura menettää jäävuoroja, niin hyvin usein ensimmäisenä se otetaan pois seuran maalivahtijäästä.

Valmennuksellisesti jäimme ehkä hieman polkemaan vanhaan, kun peli kehittyi. Emme uusiutuneet ja menneet kehityksen edellä kuten aiemmin. Suomalaisessa maalivahtivalmennuksessa on vahvat perinteet ja niistä meidän täytyy pitää kiinni. Pitää mukana ne klassiset vahvuudet kuten aktiiviset kädet ja hyvä kiekkokontrolli sekä monipuolisuus. Mutta meidän täytyy uskaltaa kehittyä, nähdä minne peli on menossa ja mitä se vaatii maalivahdilta, kuinka paljon pelissä pitää pelata todennäköisyyksiä vastaan ja kyetä ajattelemaan pelin jatkumoa. Tätä lisäämme valmentajakoulutukseen parhaillaan. Havaintomotoriikan kautta torjuntataitojen oppiminen tulee olemaan varmasti myös iso asia valmentajakoulutuksessa tulevaisuudessa. Ja edelleen meidän pitää vaatia maalivahdeiltamme enemmän urheilullisuutta.

Viime aikoina useat seurat ovat onneksi kyenneet luomaan juniorimaalivahtivalmentajille päätoimisia valmennussuhteita, mikä on auttanut seuraa kehittämään toimintaansa maalivahtien osalta. Kahdessa vuodessa päätoimisten maalivahtivalmentajien määrä junioreissa on triplaantunut. Päätoiminen henkilö vastaa koko seuran valmennuksen linjauksesta, toimii valmentajana akatemiassa sekä joko A- tai B-junioreissa. Tästä hyvä esimerkki lienee JYP, perusteluksi riittää kun laskee seurasta tulleet liigamaalivahdit viimeisen viiden vuoden ajalta. Kierrän työkseni ympäri Suomea seuroissa ja saan aika hyvää kokonaiskuvaa missä mennään. Tällä hetkellä meillä on paljon energisiä ja innovatiivisia valmentajia seuroissa, jotka haluavat kehittää toimintaa ja auttaa maalivahteja. Heidän tahtotilansa ja halunsa oppia uutta auttaakseen maalivahteja on valtava ja he uskaltavat ajatella modernin maalivahtipelin näkökulmasta.  Myös Mestiksen merkitys maalivahdeillemme on mainittava. Toiseksi korkein sarjatasomme on tällä hetkellä äärimmäisen tärkeä maalivahtien kasvattaja, käytännössä jokainen maalivahti menee Mestiksen kautta Liigaan ja valmentajat Mestiksessä uskaltavat antaa nuorille maalivahdeille vastuuta mikä on erinomaisen hienoa!

Tilanne kentällä näyttää hyvälle. Vielä kun saadaan resurssit palvelemaan paremmin maalivahteja ja heidän tärkeitä tukihenkilöitään, niin meiltä varmasti tulee jatkossakin kansainvälisen tason maalivahteja sekä NHL-varauksia. Erinomaisuutta meidän pitää vaatia itseltämme ja toiminnaltamme!

ILMAPIIRI RATKAISEE

Arto Sieppi, YAMK VALM17, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

Junioriseuran jääharjoitukset. Jäällä kolmekymmentä poikaa, jotka opettelevat luistelemaan, syöttämään, laukomaan ja pelaamaan. Vauhti on kova, ilmeet innostuneet ja maalin jälkeinen tuuletus aito. Maalien ohella lähes yhtä suureen rooliin nousee kaverien kanssa vääntäminen ja kulmissa ”painiminen.” Ohjaajat antavat neuvoja, opettavat kädestä pitäen, kannustavat, näyttävät mallisuorituksia ja kysyvät treenien jälkeen: ”Oliko kivaa?” Pelaajat vastaavat yhdestä suusta: ”JOO!”

”No, miten meni?” kysyn auton penkille istahtavalta pieneltä pelimieheltä sekä naapurin pojalta, joka oli mukana samoissa harjoituksissa. ”Mun mielestä kivointa oli pelata ja tyhmintä jarruttaa,” tokaisee toinen juniori ja jatkaa pillimehun juomista. ”Mä ammuin tosi kovaa tolppaan ja kamppasin Jebun, ” virnistelee takapenkillä istuva naapurin veijari ja tunkee eväänä ollutta, lähes liiskaksi mennyttä banaania suuhunsa.

Pieni pelimies ei hirveän paljon vielä mieti, tuleeko hänestä isona ammattikiekkoilija vai loppuuko jääkiekon harrastaminen ensi viikolla. Tärkeintä on laittaa kaikki peliin, yrittää voittaa ja pitää hauskaa. Se riittää ja hyvä niin.

Jääkiekko on lajina haastavan tilanteen edessä. Se kilpailee lasten vapaa-ajasta useamman harrastuksen kanssa kuin koskaan aikaisemmin. Pienelle pelurille on tarjolla myös muita virikkeitä kuin rehellinen ”hikiurheilu.” Trendilajit houkuttelevat mukaansa yhä enemmän lapsia ja nuoria. Koulujen vähäiset liikuntatunnit ja lasten omaehtoisen liikunnan katoaminen passivoittavat lapsia. Kuka haluaa mennä kulmaan kiekon perässä ja saada mustelmia, kun tarjolla on NHL-ottelu pleikkarilla ilman kolhuja? Pienen pelurin on vaikea motivoitua harjoitteluun, kun naapurin pojatkaan eivät sitä tee. On helpompaa kutsua kaverit kasaan ja haastaa mittelöön pleikan kanssa virtuaalisesti.

Lasten vanhemmat ovat omassa työssään usein kovassa puristuksessa ja ajankäyttö asettaa perheen harrastuksille omat rajoituksensa. Halutaanko lapsi viedä ylipäätään jääkiekkoilun pariin? Mikä on urheilun ja yleensä liikunnallisen elämäntavan merkitys perheelle? Onko käytössä autoa, jolla kuljettaa? Onko jääkiekon vaatima taloudellinen panostus kohtuuttoman suuri?

Edellä mainitut tekijät vaikuttanevat tulevaisuudessa siihen, että urheiluseuratoiminnan pariin ei välttämättä hakeuduta enää niin innokkaasti kuin ennen.

Seurojen on tunnistettava toimintaympäristön muutos, tehtävä oikeat johtopäätökset ja laadittava selkeä ja konkreettinen toimintasuunnitelma vastaamaan ympäristön asettamiin haasteisiin. Toimintaa pitää säännöllisin väliajoin tarkistaa ja edelleen kehittää.

Kiihtyvän elämänmenon ja arjen keskellä hyvin toimiva urheiluseura voi parhaimmillaan tarjota kannustavan ja turvallisen kasvuympäristön lapselle ja nuorelle. Melkeinpä tärkeämpää kuin saavuttaa urheilullisesti mitattavia tavoitteita ja voittaa otteluita on, että lapsilla on harjoituksissa kivaa. Harjoitusten hyvä ilmapiiri ei sulje pois, että harjoitukset vedetään täysillä ja urheilullisesti. Kun jääkiekkoa harrastavalla lapsella on harjoituksissa hauskaa, on todennäköistä, että seurakin saa itselleen aktiivisia ja seuraansa sitoutuneita harrastajia, jotka parhaimmillaan vetävät kaverinsakin mukaan toimintaan. Uskon vahvasti, että kannustava ja positiivinen ilmapiiri on tulevaisuudessa menestyvän urheiluseuratoiminnan mahdollisuus ja elinehto.

Voittamisen pakko – lamauttaa lapsen ja sokeuttaa aikuisen

Herkko Koski, YAMK VALM17, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

En ole mitään suurta ikinä urheilussa voittanut, en ole voittamisen asiantuntija. Eräs voittamisen asiantuntija, legendaarinen amerikkalaisen jalkapallon valmentaja Vince Lombardi, on joskus sanonut että: “Winning isn`t everything, it is the only thing.” Kun olen jutellut maajoukkuevalmentajien tai pääsarjatason palloiluvalmentajien kanssa, voittaminen on lähestulkoon poikkeuksetta noussut tärkeimmäksi ja ainoaksi asiaksi mikä merkitsee. Valitettavan usein myös urheilijan ja valmentajan ihmisarvo mitataan voittoina ja tappioina. Lasten urheilussa huippu-urheilun toimintatavat sekä voittamisen pakko ovat olleet aivan liian pitkään liian suuressa roolissa.

VOITTAMISEN PAKKO

Huippu-urheilijat puhuvat usein siitä etteivät tekisi sitä mitä tekevät, ellei se olisi hauskaa. Omakohtainen kokemukseni on, että hauskuus itselleni syntyy siitä kun tavoittelen voittoa. Voiton tavoittelussa itselläni kyse on nykyään ennemmin itseni voittamisesta kuin jonkun toisen. Eli voittamisen tavoittelun tulee olla hauskaa, ei otsa kurtussa suoritettua tai pakotettua. Voittamisen tavoittelu tulee itsestään, jollakin voimakkaampana kuin toisella. Voittamisen ylikorostamista ei lastenurheilussa tarvita.

Ylikorostetussa voittamisen kulttuurissa voiton hetkellä lapset saavat osakseen aikuiselta (mahdollisesti) lämpöä, positiivista palautettu ja kehuja. Tappion hetkellä lapset saavat osakseen aikuiselta kiukkua, kylmäkiskoisuutta, pettymyksen tuntoja. Sillä ei ole väliä, miten yksittäinen pelaaja on suoriutunut, onko hän voittanut itsensä vai ei, koska kollektiivinen palaute tulee perustuen tulokseen. Voittamisen pakon ohjatessa toimintaa, aikuisetkin usein sokeutuvat. Miten muuten voidaan selittää se, että katsomossa ja kilparadoilla useaan otteeseen ihan fiksutkin ihmiset sekoavat täysin. Esimerkiksi aikuisten huono käyttäytyminen, huutaminen ja kinastelu tuomareiden tai vastustajajoukkueen valmentajan kanssa, viestittää lapsille, että nyt on kyse todella vakavasta asiasta: voittamisesta. Ehkäpä lapselle nousee jopa pelko siitä, että minkälaista kohtelua on tiedossa, jos hävitään.

HÄPEÄ TAPPION HETKELLÄ

Voittamisen pakko ja sen ylikorostaminen johtaa vääjäämättä siihen, että tappion hetkellä jäljelle jää häpeän tunne ”epäonnistuneen” suorituksen jälkeen. Lasten tulisi kokea turvallisuuden tunnetta ja tunnetta siitä, että heidät hyväksytään sellaisena kuin ovat. Heidän ei tulisi kokea lamauttavaa painetta ja pakkoa tai häpeän ja pelokkuuden tunteita. Kanadalainen olympiavoittaja ja maailmanmestari Duff Gibson on todennut että, voittamisen ylikorostaminen on yksi merkittävimmistä lopettamisen syistä Kanadalaisessa lastenurheilussa. 11 -vuotiaiden lasten suurin syy lopettamiselle on ollut se, että urheiluharrastus ei ole enää hauskaa. Hauskuus häviää jos jostain tulee liian vakavaa ja totista. Itsekin vanhempana haluan lapsilleni heidän parastaan. Tämä on varmasti lähestulkoon kaikkien vanhempien tavoite. Usein kuitenkin käy niin että emme välttämättä ymmärrä, mitä lapsemme kaipaavat tai tarvitsevat, ja luulemme vaatimalla, painostamalla ja pakottamalla auttavamme lapsiamme.

ULKOINEN PALKITSEMINEN

Yrittämisen korostaminen, sinnikkyyteen kannustaminen sekä itsensä voittaminen ovat mielestäni hyviä tapoja ohjata lasta oikeille urille. Vaatiminen on välittämistä – ilman ponnisteluja harvoin saavuttaa mitään merkittävää. Tämä on eri asia kuin voittamisen pakottaminen ja voiton vaatiminen.

En usko lasten ulkoiseen palkitsemiseen. Kasvatusalan ammattilaiset ovat ehdottaneet vanhemmille ulkoisen palkitsemisen käytäntöä kasvatuksen tueksi. Jos peset hampaat, saat tarran. Jos käyttäydyt päiväkodissa hyvin, saat tarran. Mitä ihmettä!? Jos me koetamme auttaa lapsia erottamaan oikean ja väärän, huonon käyttäytymisen hyvästä, niin toivoisi kasvatusalan ammattilaisten tarjoavan meille ”rivivanhemmille” jotain järkevämpiä vaihtoehtoja. En usko että tarrojen avulla syntyy pysyvää ymmärrystä.

Samoin toivon myös, että urheiluvalmennuksessa palkitseminen tulisi muustakin kuin voittamisesta. Palkitsevaa on tuntea pätevyyden tunnetta ja omistajuutta omasta harrastuksestaan. Arvioitaessa suoritusta olisi hienoa että lapset voisivat itse miettiä, missä onnistuivat tänään ja mitä olisivat voineet tehdä paremmin. Vaikkei heidän arvionsa vastaisi meidän aikuisen arviota, ja kokisimme sen epärealistiseksi, niin toivon että annamme lapsille aikaa. Aikaa rakentaa minäkuvaansa ja itsetuntoansa. Peilinä ja esimerkkinä voimme heille toimia, mutta kertokoon lapsi itse omaa voittamisen tarinaansa, ilman että heidän tarinastaan tulee meidän aikuisten tarina.

Olisin erittäin kiitollinen jos te, jotka olette jotain suurta urheilussa voittaneet, kertoisitte miten teistä kasvoi voittajia?

Kuva 1 Vasemmalla mitaleja jakamassa Mysrkylän Myrskyn nelinkertainen Olympia voittaja, oikealla Kuhmon Kivan 60 metriä pojat alle 7-v. sarjan voittaja.

Miksi valmentamista ei arvosteta?

Marko Kantaneva, YAMK VALM17, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

Seuraavassa, myönnän avoimesti, kärjistetty ja provosoiva kirjoitukseni aiheesta, jossa ei suinkaan ole tarkoitus mollata mm. Arvokasta seuratyötä, vaan tuoda esiin liikunnan ammattilaisuuden näkökulma ja sen arvo yhteiskunnassamme.

Kun armaassa suomen maassamme liikutaan joukkuelajien, golfin, ratsastuksen jne. Ulkopuolella ns. Yksilölajeissa näyttää valmentajan palkka ja palkkaus olevan tiukassa. Miksi on näin? Ehkä siksi, että valmentamisen arvostus tai ainakin valmennustyön arvoittaminen työksi, jota tehdään rahallista korvausta vastaan on yksilölajien kategoriassa jollain hauskalla ja masokistisella tavalla pielessä. Ymmärretään kyllä, että eri lajeilla on päävalmentaja, ja että on hyvä jos tähän tehtävään saadaan vielä mahdollisemman hyvin meritoitunut sellainen. Näin hyväksytään myös tälle palkanmaksu, mutta siihen tahtoo tahto, budjetti ja ymmärrys tyssätä, kun puhutaan päävalmentajasta seuraavien tärkeää kenttätyötä tekevien valmentajien palkanmaksusta. Kuten aiemmin mainittu, poikkeuksia siis kuitenkin on, mutta lajit ja niiden valmennuskulttuurit ovat erinäisistä syistä aikojen saatossa onnistuneet arvottamaan eritavoin oman työnsä hinnan ja sen arvon.

Suomi on ja on ollut luvattu talkootyön maa, josta otsikkoon liittyen hyvänä tai oikeastaan huonona esimerkkinä urheiluseuratoiminta, jossa lähes kaikki on totuttu saamaan aikaan talkoovoimin ja ilmaiseksi. Ilman oravannahkaa tai rahaa hyvää tarkoittavan talkooväen selkänahasta. Yhteistä hyvää varten yhdessä ponnistellen. Samaan kategoriaan livahtaa valmennuskin. Seura kerää pienen summan rahaa esimerkiksi valmennusryhmiin osallistumisesta ja palkaksi valmentajat saavat seuran verkkarit asevelihintaan pienellä omalla rahallisella panostuksella. Hernesoppaa talkoissa ja OP-pankin kärpäslätkän kauden päätteeksi tunnustuksena hyvin tehdystä työstä. Ei pidä hermostua nyt niiden lukemattomien arvokasta seuratyötä tekevät ja tehneet. Tämä huomio ainoastaan korkeasti koulutettujen ammattivalmentajien näkökulmasta.

Ja entäs sitten, kun valmentaja yhtenä päivänä saapuu seuranjohdon eteen ääni vapisten kysymään mahdollista rahallista korvausta ammattilaisena tekemästään työstä aletaan tätä katsoa varmasti oudosti. Ahneeksiko tuo on nyt tullut? Ilman asenteellista ja varallista budjettia on varmaa ettei pyydettyä rahaa löydy eikä valmennustyöstä makseta. Ei vaikka ammattiin olisi kuinka vuosia opiskeltu ja käytetty valmennusosaamisen hankkimiseen aikaa ja kosolti henkilökohtaisia resursseja. Valmennushan on kutsumusammatti. Rakkaudesta lajiinhan sitä tehdään. Kuinka moni lääkäri, sanotaan nyt vaikka ortopediaan erikoistunut, operoi seuraväen polvia talkoilla työpäivänsä päätteeksi? Rakkaudesta lajiin. En ole tavannut vielä yhtään. Kaikki ymmärtävät, että tälläinen osaaminen on arvokasta ja moisesta palvelusta on luonnollisesti maksettava myös suuria summia.

Lääkäri operoi, kun jokin on mennyt ihmiskoneessa rikki. Valmentaja operoi, ettei ihmiskoneessa menisi mikään rikki. Päinvastoin siis. Valmentaja pyrkii huolehtimaan kaikin keinoin siitä, että valmennettavat olisivat vahvoja ja terveitä ja pysyisivät sellaisina. Vaan kumpaako ammatinharjoittamisen muotoa valtio yhteisistä verovaroistamme tukee? Lääketieteen ammattilaisia tietenkin. Liikuntatieteen edustajat puolestaan laskuttavat verot työsuoritushintansa päälle.

Kaiken tämän rönsyilevän ja poukkoilevan vuodatuksen jälkeen on lienee aika nostaa se kuuluisa kissa tai pari pöydälle. Kysymyshän on siitä ettei tänä päivänä mikään eikä kukaan aja valmentajan, liikunnan ammattilaisen etua tehokkaasti. Aika huonosti myös me liikunnan ammattilaiset itse. Mikä ero on harrastaja koutsilla ja ammattilaisella?

Seurasin jokin aika sitten ylipainoon liittyvää ravitsemuskeskustelua, johon oli kutsuttu eri tahojen asiantuntijoita. Oli lääkäriä ja tohtoria jne. Ja ketkäs edustivatkaan liikunnan ammattilaisten etuja? Muutaman kuukauden “opiskelleet” wanna be personal trainerit! Ei varmaan olisi tullut kuuloonkaan, että paikalle olisi kutsuttu parin kuukauden opinnot omaava wanna be lääkäri?! Eihän se ole edes laillista. Niin juuri. Se ei ole laillista, mutta laillista on muutaman kuukauden opintojen jälkeen alkaa valmentamaan ihmiskonetta samalla viivalla ns. Virallisen tutkinnon suorittaneen valmennuksen todellisen ammattilaisen kanssa.

Tässä on yksi painavista syistä miksi me, valmentajat, liikunnan ammattilaiset emme ole armaassa maassamme niin arvostettuja, vaikka tarpeellisia kyllä. Esimerkiksi Englannissa ja Australiassa, jotta voi jollain tasolla tarjota valmennuspalveluja on tällä henkilöllä oltava osoittaa tietyt standardoidut tutkinnot ja osaaminen. Muuten se ei onnistu. Meillä ei tätä vaatimusta ole. Pituushypyn mittaaja voi alkaa käden käänteessä pituushypyn valmentajaksi. Omalla päätöksellä.

Suomi kun on luvattu byrokratian, sääntöjen ja niiden noudattamisen maa on lienee syytä meidän liikunnan ammattilaisten, valmentajien pyrittävä saamaan aikaan jonkinlainen lainsuoja, säännöstö ja/tai lupakirja ammattimme harjoittamiselle. Näin voisimme nostaa tekemämme työn sekä hankkimamme korkean koulutuksen arvoa ja arvostusta.

Marko Kantaneva

Ammattivalmentaja, liikunnan ammattilainen

Opetatko oikeaa taitoa vai yksittäistä suoritusta?

Jari Ruottinen, YAMK VALM17, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

 

Oikea ja vahvaksi opittu taito on varioitavissa ja suoritettavissa muuttuvissa ympäristöissä, olosuhteissa ja tilanteissa, Yksittäisten suoritusten kautta opittu taito ei kestä ympärillä tapahtuvaa muutosta, ja on hallittavissa vain tototuissa olosuhteissa totutulla rytmillä. Yksikään taitosuoritus ei ole täysin samanlainen, vaan aina jotakin on eritavoin. Onko oikeaa tekniikkaa siis olemassakaan?

Motivaatio

Taidon oppiminen on vahvinta silloin, kun urheilija on motivoitunut ja läsnä taitoharjoituksessa. Tähän ei riitä se, että me valmentajina perustellaan, miksi jokin asia tulee osata. Toki perustelu auttaa ja voi saada jotkut motivoitumaan hieman paremmin harjoitukseen. Valmentajan tehtävä on suunnitella harjoitus niin hyvin, jotta se sisältää sisäisen motivaation osa-alueista vähintään yhden, mieluummin kaikki kolme – autonomia, koettu pätevyys ja yhteenkuuluvuus.  Ulkoisesti motivoitunut urheilija motivoituu palkinnoista, maineesta, kunniasta ja menestyksestä. Mikäli niitä ei ole tarjolla on ”fixed mind setin” omaava urheilija vaikeuksissa. ”Growth mind setin” omaava urheilija ammentaa merkityksen tekemiselle omasta kehittymisestä, harjoittelusta ja itse toiminnasta, jossa palkinnot ovat vain sivutuote ja osa normaalia toimintaa nautinnollisesta tekemisestä.

Havainto – päätöksenteko – toiminta

Hyvä taitoharjoitus sisältää aina ketjun havainto – päätöksenteko – toiminta. Tällä tavoin varmistamme, että urheilija on motivoitumisen lisäksi mieleltään läsnä omassa tekemisessään. Mikäli emme herättele urheilijan aivoja urheilun vaatimalle tasolle, toistaa urheilija yksittäistä suoritusta ilman ajattelua. Toki tällöin urheilija oppii jotakin – kyseisen suorituksen, kyseisellä tempolla ja kyseisessä ympäristössä. Tämäkin vain silloin, jos tehtävä on uusi, muuten hän ärsyttää jo olemassa olevia hermoratoja ja uutta taitoa ei kehity.

Jos urheilija joutuu havaitsemaan, tekemään päätöksiä syy – seuraus suhteiden alaisena ja vielä suorittamaan taitosuorituksen ennalta arvaamattomassa ympäristössä tai ainakin joidenkin muuttujien alaisena, jo olemassa olevat liikemallit alkavat vahvistua ja laajentua – taitoon tulee variaatioita.

Miten opetan taitoa?

Totuttu näky junioriharjoituksissa on lapset ympärillä, valmentaja kertomassa ja näyttämässä missä kulmassa ja miten suoritus tehdään. Tämän jälkeen lapset odottavat (huom! Kiltisti, koska kuuluu keskittyä) jonoissa kun muutamat tekevät suljettua (taito)harjoitetta. Valmentajat antavat palautetta ydinkohdista ja niiden laatutekijöistä, jonka jälkeen kaikki ihmettelevät, miksi taito ei siirry kisatilanteeseen. Ei taito voi siirtyä kisatilanteeseen, mikäli suoritus ei ole kisatempoinen ja kisaympäristön kaltaisesti suoritettu. Lineaarisen pedagogiikan haasteena on vähäinen suoritusaika, suljettu taito, ja kaiken lisäksi toiminta on valmentajakeskeistä.

Paljon mieluummin näkisin avointa kaaoksen omaista toimintaa, jossa tapahtuu paljon eri asioita, havainto – päätöksenteko – toiminta  -ketjua ärsytetään, vapausaste on suuri, tila, aika, tempo ja suoritusympäristö muuttuvat sekä urheilijat nauttivat. Valmentajat tahtoisin nähdä kysymässä ja kuuntelemassa miten urheilijat tilanteet kokevat ja näkevät. Nonlineaarinen pedagogiikka ja differentiaali oppiminen tarjoavat paljon mahdollisuuksia kehittää taitoa kestäväksi ja vahvaksi huolimatta ympärillä olevista muuttujista.

Palaute

Lineaarisen pedagogiikan ja suljettujen taitoharjoitteiden palaute suuntautuu hyvin usein sisäisesti tekijään. Palautetta annetaan suorituksen ydinkohdista laatutekijöitä kertomalla. Toisessa päässä vaakakuppia on lopputulokseen tähtäävä informaatio, jonka perusteella urheilijan tulisi itse pystyä muuttamaan toimintaansa siten, että lopputulos saavutetaan. Otetaan esimerkiksi kiekon suojaaminen jääkiekossa: Onko merkityksellistä, missä asennossa pelaajan käsi on suojatessa (on jossain määrin)? Vai olisiko tärkeämpää tarkastella, pääseekö pelaaja toisen pelaajan ohi suojaamalla kiekkoa tilanteeseen sopivalla tavalla. Jos ei pääse, palautteen tulisi herättää pelaajassa itsessään ajatuksia ja kysymyksiä, jotka hän selvittää kokeilemalla. Perinteisesti kerromme pelaajalle, että kätesi on väärin, et voi onnistua, joten muuta sen asentoa.

Urheilijalla tulisi olla rauha tehdä suorituksia, tutkitusta paras rytmi palautteelle on informaatio suorituksesta joka viidennessä suorituksessa.

Taitoharjoitteluko yksitoikkoista puurtamista?

Taitoharjoittelun ei tarvitse olla monotonista saman toistamista ilman aivoja. Se voi olla hauskaa yhdessä tekemistä, kisailua, pelejä, kovatempoista tekemistä ja taitojen toistamista muuttavissa tilanteissa. Siis motivoi urheilijaa sisäisesti, laita hänet ajattelemaan ja päättämään toiminnan aikana, ja heti osaamisen jälkeen varioi suoritusta (ympäristöä jne.) Mikäli kyseessä on uusi taito, totta kai meidän tulee auttaa urheilija alkuun ja kertoa uuden taidon perusteet sekä antaa kokeilla uutta vapaasti.  Tämän jälkeen rajoja taidon suorittamiselle erilaisissa ympäristöissä ei ole, koska yhtä ainoaa oikeaa tekniikkaa ei ole olemassakaan, vaan jokainen tekee saman suorituksen omaan vartaloonsa sopivalla tavalla. Ei ison ja pienen urheilijan suoritukset näytä samalta, mutta samat biomekaaniset lainalaisuudet tulee toteutua molempien suorituksissa.

”Primus inter pares” – paras kaltaistensa joukossa ei ole se, kuka tekee eniten samanlaisia toistoja, vaan se kuka tekee eniten samankaltaisia toistoja ja pystyy mukauttamaan toimintaansa tilanteen mukaan.  Muista tämä, kun opetat valmennettavillesi taitoa.

Urheiluseurasta lajinsa huipulle vai yhteiskunnan kulmakiveksi

Jukka Aho, YAMK VALM17, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

Yhdistysten toiminnan toimivuus on aikojen alusta asti perustunut vahvasti yhteisöllisyyteen, missä ”me – henki” ja itsestä vahvasti ulospäin suuntautunut toiminta sekä auttamistyö korostuvat. Jäsenyyden – ja vapaaehtoistoiminnassa mukana olemisen tulisi korostaa solidaarisuutta ja sitä kautta vahvaa yhdessä tekemisen mentaliteettia. Tunnusmerkkien tulisi olla kaikille mukana oleville henkilöille hyvin selvät omasta roolista riippumatta. Osallistujina olevat lapset ovat kaiken tekemisemme ja käyttäytymisemme kohde, suurin hyötyjä tai haitan vastaanottaja. Yksilöllisyydestä on eri foorumeissa luotu trendi, jonka nimeen vannotaan. Kumminkin pitäisi muistaa, että ihmisenä kehittymiseen vaikuttavat vahvasti suhteet toisiin ihmisiin, oli yhteisö sitten iso tai pieni. Ovatko edellä mainitut asiat tällä hetkellä arjessa näkyvissä vai olemmeko jonkun muun asian perässä…

”Elämän mittaisten yhteisöjen sijaan ihminen on itsestään loputtomassa kilpailussa kiillottava tuote; ennen paremmuudesta kilpailivat yhteisöt ja nykyään ihmiset yhteisöjen sisällä” (Rovio, liikunta & tiede lehti 6/2012)

Mielestäni urheiluseurojen toiminnan yksi tavoitteista on antaa kaikille mahdollisuus kehittyä ja kasvaa oman lajinsa huipuksi. Valmentajilla tämä on varmasti yksi syy muiden joukossa, miksi toppa-/verkkariasu iltaisin päälle vedetään. Tässä ei ole, eikä pidäkään olla mitään väärää, mutta realiteetit pitää ymmärtää sen suhteen, kuinka iso prosentti loppujen lopuksi huipun saavuttaa. Avaan hiukan kumminkin sitä viitekehystä, mistä kokonaisvaltainen ja hyvin hoidettu valmennus koostuu; Ihmisenä/koululaisena kasvaminen, urheilijaksi opettelu/kehittyminen sekä lajikohtaisessa substanssissa kehittyminen ja taitojen oppiminen.

Näkeekö ihmiset tai yhteiskunta sitten tärkeäksi sen, että lapset ja nuoret rakentavat itsetuntonsa sekä minäkuvansa urheilun kautta ryhmässä toimien ja ihmisinä kehittyen? Tukeeko arki realistisesti sitä mitä osaan ja mitä en osaa, hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen, huomioinko muut ja tulenko toimeen erilaisten persoonien kanssa? Näen, että nuo asiat ovat suhteellisen tärkeitä esimerkiksi koulu- tai työympäristössä. Tähän lisänä pitäisi tulla tietämystä oikeanlaisesta ja terveellisestä ravinnosta sekä unen määrästä kasvun ja biologisen kehittymisen varmistamiseksi. Urheilijaksi kasvun ja terveenä pysymisen kannalta nuo ovat kumminkin elinehtoja. Emme voi tietenkään unohtaa arjen hallintaa koulunkäynnin ja urheilun sovittamisen suhteen. Tähän bonuksena vielä seurat turvaavat sen, että jokaisella on mahdollisuus kasvaa huippu-urheilijaksi.

Näemmekö metsää enää puilta vai onko minäkeskeisyys ottanut erävoiton toiminnassa mukana olevilta liiallisen tulosten tuijottamisen ja sosiaalisen statuksen tavoittelun vuoksi. Ryhmässä mukanaolo vaatii ensisijaisesti sitoutumista tiettyihin normeihin, sääntöihin, koodistoihin sekä ryhmän toimintamalleihin. Joukkue ennen yksilöä pätee siis tässäkin, ja vasta sen jälkeen jokainen osallistuja voi miettiä, mitä minä tästä saan. Toivotan kaikille urheilun parissa toimiville oikein hyvää ja leppoisaa loppuvuotta ja yhteisössä toimiville ihmisille myös arvojen tarkastelua tulosten sijaan.

Practice for the sake of clocking down hours or practice to improve and develop?

Frauke Kubischta, YAMK VALM17, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

 

During the past couple of years, I have had the opportunity to sit in a lot of meetings together with coaches (mainly with an ice hockey background), coach developers, administrators, people in leadership positions, and others involved in organizing tournaments, training camps, clinics and seminars, from many different countries. I have noticed that maximizing practice time versus well-organized, planned and structured practice is a recurring theme in discussions involving quality of coaching and results of training.

Many coaches and administrators involved in sport associations seem to primarily advocate large practice loads for their players. On one hand I do agree, players have to practice to develop especially nowadays, when they play less and less by themselves in their free time but are only active during team practice sessions.

On the other hand, I strongly disagree with the idea of just clocking in practice time, meaning never-ending successions of mindless repetitions of drills or exercises. In order for practices to have an effect and to develop the players, practices have to be of high quality. Quality of a practice session depends chiefly on the coach and his/her methods. Well-planned practices (deliberate practices) engage the athletes and give them challenges to work on, which will keep their attention and focus on the task at hand. The challenges for each individual athlete are just a bit harder than what they are already able to perform, in order for them to reach above their current level of execution to learn and develop. These practices should include game variations to develop creativity of the athletes to find new solutions to challenging situations. This is also often called “deliberate play” in the literature.

Coming back to the issue of just clocking in practice time. If practices have no goal, no structure and no purpose other than to give the athletes the possibility to attend a practice session the outcome of the practice session in view of developing the athlete is most likely nonexistent.

To give an example from ice hockey. Its Monday evening and the local C-junior club team is practicing on the ice. The players are lining up on the goal line for a skating skill practice. The coach lets them skate up and down the ice rink for 30min, in order for them to practice their stride length. While the players are skating up and down and performing strides upon strides the coach is discussing the result of the past weekend’s game with the assistant coach. After 30min the coach tells the players build teams of 5 for a cross-ice game.

For the coach the goal of the session might have been that the players work on their stride length, the players certainly got lots of stride repetitions in, but due to the lack of individual feedback and correction of their technique the players most likely did not improve their stride length one bit.

So, in order for practices to have a goal and a purpose the coach should possess certain core competencies, which include evaluation skills, giving targeted, instructional and positive feedback directed at the individual athlete for improvement, planning skills, communication skills and an understanding of the needs of the athletes.

These core competencies are part of a quality coach education. Associations, federations, clubs and the coaches themselves should be interested in developing these core competencies to be able to plan and execute quality training sessions with the purpose of developing each athlete to the best of their abilities.

I enjoyed the following article by James Clear, Deliberate Practice, What It Is and How To Use It.

Ei Vanha kettu kahdesti myrkkyä syö! – syötkö sinä? Vinkkiä nuoremmalle valmentajakaartille

Pia Vuohelainen, YAMK VALM17, Haaga-Helia AMK, Vierumäki

”Aamukahvilla ajatukseni siirtyvät tulevaan päivään. On jännä ja kiva päivä tulossa, jees! Äkkiä mahan pohjasta oikein kouraisee kun alan miettimään iltapäivällä pidettävää valmennusta, ou no. Minun pitää valmistautua paremmin – taas tulee negatiivista palautetta…   Ainoastaan ajatus yhdestä tietystä treenattavasta saa minut väsyneeksi.
En… millään… jaksaisi… taas….”

On ihmisiä, joilla on hyvää iloista energiaa ja he tuovat sen tullessaan mihin tahansa tilaan. He saavat sinut hymyilemään pelkällä olemassa olollaan!

Minulla on muutama asiakas, että voisin maksaa siitä ilosta, että saan valmentaa heitä, sillä heidän valmentamisensa valaisee päiväni ja nautin työstäni täysin, aika lentää ja molemmin puolinen kunnioitus ja yhdessä tekeminen on arvokasta.

Sitten löytyy ihmisiä, jotka vaan yksinkertaisesti vievät sinulta kaiken energiasi.  Vaikka olet aamulla iloinen, energinen ja laulanut Ed Sheeranin tahtiin matkalla treeneihin, alle viiden minuutin kuluttua tapaamisestamme olet jo lopen uupunut, jopa ahdistunut ja yrität väkinäisesti piristää tunnelmaa.

Kuullostaako tutulta?

Yrittäjänä minulle on pitkään taottu fraaseja, asiakas on aina oikeassa ja kaikki asiakkaat on saatava sisään!  Ja olen epätoivoisesti yrittänyt tekemisessäni noudattaa moista.

HÖPÖ HÖPÖ! Vasta 10 –vuoden jälkeen olen oppinut kuinka tärkeää oma jaksamiseni on. Kuinka minun on kaikin keinoin vaalittava hyvää energistä oloani ja nauttittava tekemisestäni mahdollisimman paljon. Olen vihdoin oppinut ymmärtämään, etteivät kaikkien ihmisten kemiat kohtaa ja että joskus on arvokasta osata sanoa EI.

Kohteliaasti valmennussuhteesta peräytyminen ei ole rikos, vaan joskus äärimmäisen tärkeää oman itsensä “ jaksamisen” kannalta.  Välillä toimintaympäristö ja sidosryhmät esim vanhemmat näyttelevät liian haastavaa roolia esim lasten valmennuksessa. Ehkä on aika punnita asiakkuuden arvo vs oman hyvän olon arvo?

Vanha kettu ei myrkkyä syö! Tämä vanha kettu keskittyy nauttimaan työstään, hakee haastavia hommia ja huolehtii omasta hyvästä olostaan ja energiastaan!

Energistä päivää sinulle!